Teodor Kristyan oli nyt tullut niin surumieliseksi että hän vuodatti kyyneleitä; mutta tämä ei liioin suuresti vaikuttanut läsnäolijoihin. Hänen kyyneleitään uskottiin yhtävähän kuin hänen nauruaan.
"Menkäämme sisään huoneeseen", sanoi Teodor, "sillä minä en voi kertoa teille kerrottavaani koko maailman kuullen."
"Älä puhu tyhmyyksiä", torui Terese-rouva. "Täällä yksinäisellä saarellamme ei kai koko maailma ole kuulemassa. Timarin kuullen voit puhua vapaasti: hän on vanha hyvä ystävämme. Mutta tule nyt sitten, Jumalan nimeen! Tiedän, että sinun on nälkä; se on lorusi loppu."
"Hahaha! Sinä pikku, rakas, viisas äiti, miten hyvin sinä tunnet Teodorisi heikkouden, että hänellä on aina erinomainen ruokahalu! Ja sinähän osaat leipoa niin jumalallisen hyviä kreikkalaisia leivoksia, että niitä nähdessään toivoisi olevansa vatsana koko mies. Koko maailmassa ei ole sellaista emäntää kuin sinä. Minä olen syönyt itse Turkin sulttaanin luona; mutta ei hänelläkään ole sinun vertaistasi kokkia."
Terese-rouva ei voinut pysyä kylmänä ylistykselle, joka kohdistui hänen vieraanvaraisuuteensa. Oli vieras ken tahansa, ei hän säästänyt kestitystä, ei edes verivihollistaan hän päästänyt luotaan nälkäisenä.
Teodor Kristyanilla oli niin kutsuttu Figarohattu, joka siihen aikaan oli muodissa, ja hän osasi asettaa niin asiat, että hattu putosi ovessa hänen päästään, kun hän astui majaan. Näin hän teki vain saadakseen sanoa:
"Voi, näitä kirottuja muotihattuja! Mutta se on seurauksena siitä, että on tottunut korkeisiin oviin. Uudessa asunnossani on vain siipiovia. Ja näkisittepä vain, miten ihana näköala minulla on asunnostani."
"Onko sinulla todella asuntoa missään?" kysyi Terese kattaessaan pöytää pieneen huoneeseen.
"Minullako? Onpa niinkin ja päälle päätteeksi kaupungin kauneimmassa palatsissa. Minä olen etevimmän laivanrakentajan asiamies."
"Triestissäkö?" puuttui Timar puheeseen. "Mikä hänen nimensä on?"