"Minä en tarvitse tätä rannerengasta! Minä en anna Narcissaa pois.
Pitäkää rannerenkaanne! Narcissa jää minun luokseni. Tule tänne,
Narcissa!"
Kuu Narcissa ei halunnut ottaa kutsua kuuleviin korviinsakaan, näpäytti Noëmi häntä kevyesti päähän, jolloin säikähtynyt eläin hypähti alas penkiltä, kiipesi ähisten ja puhisten pähkinäpuuhun ja sihisi äkäisesti.
Kun Timea ja Noëmi tällä hetkellä katsahtivat toisiinsa, lukivat he toistensa silmistä unentapaisen aavistuksen. Heistä tuntui samalta kuin siitä, joka sulkiessaan silmänsä yhtäkkiä uneksii vuosikausien elämän ja herätessään on unohtanut kaiken ja muistelee vain unen olleen hyvin pitkän.
Nämä molemmat nuoret tytöt tunsivat katseittensa kohdatessa, että he kerran salaperäisellä tavalla tulisivat vaikuttamaan toinen toisensa kohtaloihin, että heillä tulisi olemaan jotakin yhteistä, tuskallista tai iloista, mutta että he kenties vain kuin unessa tulisivat tietämään tuottaneensa toinen toisilleen tämän surun tai tämän ilon.
Timea hypähti ylös Noëmin rinnalta ja jätti rannerenkaan emännälle. Sitten hän istuutui Eutymin viereen ja nojasi päänsä hänen olkapäätään vasten.
Timar tulkitsi lahjan merkityksen.
"Neiti lahjoittaa rannerenkaan tuolle nuorelle tytölle muistoksi. Se on kultainen."
Tuskin hän oli maininnut sen olevan kultaa, kun rouva jo viskasi sen luotaan kuin se olisi ollut elävä käärme. Hän katsoi levottomana Noëmia eikä kyennyt edes lausumaan kiitosta.
Siinä samassa veti Almira kaikkien huomion puoleensa. Se oli äkkiä hyökännyt sijaltaan, pää ylhäällä päästänyt pitkän ulvonnan ja alkoi nyt haukkua syvällä äänellä, äänellä, joka tärisytti ilmaa. Sen haukunta muistutti leijonan kiljuntaa, kiivaasti sysäyksittäin se haukahti kuin taisteluun vaatien.
Se ei juossut eteenpäin vaan pysähtyi kuistin edustalle, työnsi etukäpälänsä eteenpäin ja heitteli takakäpälillään multaa taakseen.