"Pyydä heiltä rahaa! Vaadi sitä! Pois tuo tekopyhä ilme! Päästä minut kuulemasta tuosta austraalialaisesta vaihtokaupasta. Hanki tukaatteja, jos tahdot elää sovussa minun kanssani. Tiedäthän, että minun on tarvis vain ilmaista yksikin sana asianomaisessa paikassa, niin olet hukassa."
"Puhu hiljaa, onneton!"
"Vai pyydät sinä minua jo puhumaan hiljaa? No, tee minut mykäksi yhdellä kertaa! Ole ystävällinen nyt, Terese! Anna minulle hiukan rahaa!"
"Mutta eihän koko talossa ole. Älä kiusaa minua! Minulla ei ole äyriäkään. Enkä tahdokaan rahoja. Minun silmissäni lepää kirous kaiken sen yli, mitä kutsutaan rahaksi. Tuossa ovat kaikki laatikkoni. Etsi niistä kaikista ja jos löydät, niin ota ne."
Kuten näytti, ei mies lyönyt laimin käyttää hyväkseen tätä lupaa, sillä hetki sen jälkeen kuuli Timar hänen huudahtavan:
"Oi, mitä tämä on? Kultainen rannerengas!"
"Niin, vieras neiti antoi sen Noëmille. Jos sinulle on siitä hyötyä, niin ota se!"
"Se on kymmenen tukaatin arvoinen. Onhan sekin parempi kuin ei mitään. Älä pahastu Noëmi. Kun sinusta tulee minun vaimoni, ostan sinulle kaksi rannerengasta, joista kumpikin maksaa kolmekymmentä tukaattia ja keskelle saat sinä safiirin — ei, smaragdin?"
"Kumman mieluummin tahdot, safiirin vaiko smaragdin?"
Hän nauroi itse päähänpistolleen, ja kun ei kukaan vastannut hänen kysymykseensä, jatkoi hän: