Hän meni aivan koiran lähelle jättäen vain jalanverran välimatkaa itsensä ja sen kohdan välille, mihin koira saattoi kahleiltaan ulottua, jonka jälkeen hän alkoi ryömiä nelinkontin ja irvistellä. Hän pisti ulos kielensä, sylki sitä silmiin ja matki sen haukuntaa.
"Vouv, vouv! Sinä tahtoisit mielelläsi tarrata minuun, vai mitä? Vouv, vouv! Tässä on nenäni, pure se pois, jos voit! Oletpa sinä kaunis koira! Sinä ilkeä elukka! Vouv, vouv! No, kiskaise sitten poikki kahleesi! Vedä sormikoukkua kanssani! Pureppa sormeani! Sehän on aivan kuonosi edessä. Iske kiinni vain, jos haluat!"
Almira hillitsi raivonsa äkkiä. Se ei enää haukkunut, se tuli tajuihinsa. "Viisaampi antaa perään", ajatteli koira. Se kohotti päätään, kuin olisi se tahtonut katsella alas toista nelijalkaista eläintä, kääntyi sitten ympäri ja raapi koiran tavoin takajaloillaan, jolloin ruohoa ja hiekkaa nousi ilmaan, niin että toisen eläimen silmät ja suu tulivat niitä täynnä, ja se alkoi haukkua ihmisen tavoin, s.o. kirota. Mutta Almira vetäytyi kahleineen sireeninrungon taakse eikä tullut enää esiin. Se ei haukkunutkaan enää, kuumeentapainen huohottaminen vain kuului vielä hetkisen.
Timar makasi sitä kuunnellen. Hän ei voinut nukkua. Hän oli jättänyt ullakon oven auki päästääkseen valoa sisään. Oli kuutamo ja koiran vaiettua lepäsi seudun ylitse syvä hiljaisuus, joka teki yön ja yksinäisen seudun yksinäiset äänet vielä eriskummallisemmiksi.
Tänne ei kuulu ihmisääniä, vaunujen rätinää eikä myllyjen pauhua. Tämä on rämeiden, saarien ja hiekkasärkkien valtakunta. Aika ajoin kuuluu syvä-äänistä surinaa yössä. Se on kaulushaikaran, rämelinnun laulua. Yölintujen lento tuntuu häipyvältä soinnulta, ja lepäävä tuuli tekee itselleen harppuja poppeleista, joiden värisevien lehtien lomitse se suhisten kulkee. Vesikoira ulvoo kaislikossa matkien itkevän lapsen ääntä, ja orava hyrrää majan valkeata seinää vasten. Ympärillä avartuu tumma, tuuhea metsä, jossa keijut keinuvat soihtutanssissaan ja virvatulet ajavat toisiaan takan lahopuiden seassa, mutta puutarhan kukkiin valaa kuu hopeahohdettaan ja loistosiipiset yölepakot parveilevat korkeiden runkoruusujen ympärillä.
Mikä ihmeellinen paikka! Sielu vaipuu mietteisiin. Kuinka ylevä, kuinka jumalallinen tämä autio seutu onkaan!
Kunpa ei ihmisääniä sorahtelisi näihin öisiin ääniin!
Mutta niin kuitenkin on laita.
Alhaalla majan molemmissa pikku huoneissa lepää samaten ihmisiä, joilta joku paha henki on riistänyt yöunen, ja sieltä kuuluu syviä huokauksia öisten äänien säestykseksi.
Toisesta huoneesta kuulee Timar jonkun yön hiljaisuudessa huokaavan:
"Oi, Jesus!" — toisesta "Oi, Allah!"