Siellä ei osata nukkua. Mikä riistääkään unen alhaalla nukkuvilta?
Timar, koettaessaan koota ajatuksiaan saa äkkiä päähänpiston, mikä saattaa hänet hypähtämään vuoteeltaan, pukemaan päälleen päällystakkinsa, jota hän on käyttänyt peitteenään ja nopeasti juoksemaan tikapuita alas, jotka on pystytetty ullakon ovea vasten.
Samassa silmänräpäyksessä oli aivan sama ajatus syntynyt erään toisen henkilön aivoissa toisessa alhaalla olevista huoneista. Ja kun Timar tultuaan talon nurkalle hillityllä äänellä huusi "Almira!", kuului yht'aikaa toinen ääni kuistille antavasta ovesta samoin kutsuvan koiraa, aivan kuin olisi toinen ääni ollut toisen aavemainen kaiku. Molemmat huutajat lähenivät hämmästyneinä toinen toisiaan. Timar kohtasi Teresen. "Olette noussut vuoteeltanne?" Terese kysyi.
"En saanut unta."
"Ja mitä tahdoitte Almirasta?"
"Tahdon avoimesti tunnustaa sen teille. Päähäni pälkähti ajatus, että tuo,… ihminen olisi myrkyttänyt koiran, kun se äkkiä vaikeni."
"Aivan sama ajatus johtui minun mieleeni. — Almira!"
Koira tuli esiin kopistaan heiluttaen häntäänsä.
"Ei sitä mikään vaivaa", Terese sanoi. "Vieraan yösija kuistilla on koskematon. Tule, Almira! Minä päästän sinut kahleistasi."
Eläin painoi päänsä emäntänsä helmaan, antoi levollisesti ottaa kaulastaan nahkanauhan, hypähti hänen päälleen, nuoli hänen poskiaan ja kääntyi sitten Timarin puoleen, nosti suuren käpälänsä pannen sen koiran kunnioitusta ilmaisevin elein Timarin käteen. Sitten se ravisteli itseään, ojentelihe pitkin pituuttaan, heittäytyi ensin oikealle, sitten vasemmalle kyljelleen ja makasi sen jälkeen hiljaa pehmeässä ruohikossa. Se ei enää haukkunut.