Neljäs luku.
SAARELAISTEN ELÄMÄNTARINA.
"Kaksitoista vuotta sitten asuimme Pancsovassa, missä miehelläni oli virka. Hänen nimensä oli Bellovary. Hän oli kaunis, nuori mies, ja me rakastimme toisiamme suuresti. Olin silloin kahdenkymmenen vuotias, hän kolmenkymmenen. Synnytin hänelle tyttären, jonka nimeksi panimme Noëmi. Emme olleet rikkaita, mutta varakkaita. Hänellä oli virka, kaunis talo, komea hedelmäpuutarha ja peltoja. Minä olin orpo hänen naidessaan minut ja toin käteistä rahaa muassani. Saatoimme elää hyvin."
"Miehelläni oli ystävä, josta hän piti paljon, Maxim Kristyan. Tuo äskeinen vieras on hänen poikansa. Siihen aikaan hän oli kolmentoista-vuotias, kaunis, suloinen, iloinen poika, oikein aika velikulta. Jo silloin kun kannoin pikku tyttöstäni käsivarrellani, sanoivat molemmat isät, että lapsista tulisi pari, ja minä iloitsin suuresti, kun poika tarttui pikku tytön käteen ja kysyi häneltä: 'Tahdotko tulla vaimokseni?' ja lapsi hymyili herttaisesti hänelle."
"Kristyan oli viljakauppias olematta kumminkaan varsinaisesti kasvatettu kauppiaaksi. Hän kuului noihin pikkukaupunkilais-keinottelijoihin, jotka itse istuen paikallaan antavat suurkauppiaiden vetää heitä vetoköydessään ja sokeasti seuraavat heitä. Jos keinottelu onnistuu, käy heidän hyvin, jollei, niin ovat he hukassa."
"Kun hän aina voitti, ei hänestä mikään ollut yksinkertaisempaa kuin kauppaoppi. Keväällä hän otti selville, millainen laiho oli, ja teki sitten tukkukauppiaiden kanssa sopimuksia siitä viljasta, joka syksyllä luovutettaisiin."
"Hänen alituinen ostajansa oli tukkukauppias Atanasius Brazowics Komornista, joka joka kevät antoi hänelle suuria summia etukäteen viljasta, jota hänen syksyllä piti kulettaa hänen laivoihinsa ennen sovittuun hintaan. Nämä kauppa-asiat olivat tuottavia Kristyanille, mutta olen jälestäpäin ajatellut, ettei se ole oikeata kauppaa, vaan onnenkauppaa, kun edeltäkäsin myydään jotakin, jota ei vielä ole olemassa. Brazovics'illä oli tapana, kuten sanottu, antaa Kristyanille paljon rahaa etukäteen, ja koska tällä, lukuunottamatta taloaan, ei ollut mitään vakinaista omaisuutta, täytyi hänen hankkia takauksia sitä vastaan. Mieheni rupesi ilolla takaajaksi, olihan hän maatilanomistaja ja Kristyanin ystävä. Kristyan vietti hyvin kevytmielistä elämää. Sillä aikaa kun mieheni istui päivät päästään kumartuneena työpöytänsä yli, istui Kristyan Jumalan pitkän päivän kahvilan ulkopuolella piippuaan poltellen ja jutellen toisten liikemiesten kanssa. Mutta lopulta iski Jumalan ruoska. Vuosi 1816 oli kauhea vuosi. Keväällä olivat laihot kauniit koko maassa. Laskelmien mukaan tulisi vilja olemaan halpaa. Kauppiaat pitivät itseään onnellisina, jos voivat solmia sopimuksia, joiden mukaan toimittaisivat vehnää neljän guldenin hintaan. Mutta tulikin sateinen kesä. Kuusitoista viikkoa satoi yhtä mittaa. Vilja mätäni pelloilla. Seutuja, joita ylistettiin toiseksi Kaanaaksi, ahdisti nälänhätä. Syksyllä nousi vehnän hinta aina kahteenkymmeneen guldeniin, eikä edes tähän hintaan ollut mitään kaupassa, sillä maanmies pidätti viljavaransa siemeneksi."
"Muistan sen ajan", keskeytti Timar, "aloin juuri silloin urani laivakomissaariona."
"Sinä vuonna, Maxim Kristyan huomasi olevansa kykenemätön täyttämään sopimusta, jonka hän oli tehnyt Atanas Brazowicsin kanssa. Hänen tuli maksaa hyvitykseksi suunnaton summa. Mitä Maxim Kristyan nyt teki? Hän karhusi kaikki rahat, jotka hänellä oli lainassa, lainasi lisäksi herkkäuskoisilta ihmisiltä ja katosi eräänä kauniina yönä Panesovasta ottaen mukaansa kaikki rahansa ja jättäen jälkeensä ainoastaan poikansa."
"Hän saattoi sen helposti tehdä. Kaikki hänen tulonsa olivat käteisenä rahana eikä hän rakastanut ketään."