"Neiti, heittäkää vaippa pian päällenne ja ottakaa tuo lipas pöydältä. Laivamme painuu pohjaan. Meidän täytyy pelastautua!"
Puhuessaan hän auttoi tytön päälle lämmintä viittaa ja käski tämän sitten mennä alas laivaan. Perämies auttaisi häntä.
Itse hän juoksi omaan hyttiinsä pelastaakseen kirstun, jossa laivan asiakirjat ja laivan kassa olivat.
Mutta Johan Fabula ei ajatellut auttaa tyttöä. Hän päinvastoin raivostui nähdessään tytön.
"Enkö sitä sanonut, että tuo liitunaama, tuo noita yhteenkasvaneine kulmakarvoineen syöksisi meidät kaikki turmioon! Hänet olisi meidän ensiksi pitänyt heittää veteen!"
Timea ei ymmärtänyt perämiehen sanoja; mutta hän pelästyi tämän verestäviä silmiä ja piti parempana mennä takaisin hyttiinsä, missä hän pani maata ja katseli; miten vesi tunkeutui hytin ovesta ja vähitellen nousi aina vuoteenlaidan kohdalle saakka. Hän ajatteli itsekseen, että laineet huuhdeltuaan hänet pois täältä veisivät hänet virran mukana siihen paikkaan, missä hänen isänsä lepäsi Tonavan pohjalla. Silloin he pääsisivät jälleen yhteen.
Vesi nousi jo Timarin polviin ennenkuin hän oli saanut koottua välttämättömimmät tavarat hytissään ja pannut ne arkkuun. Tämä olallaan hän sitten riensi veneeseen.
"Missä Timea on?" hän huusi, kun ei nähnytkään tyttöä.
"Piru sen tietäköön!" murisi perämies, "jospa ei häntä koskaan olisi ollutkaan!"
Timar syöksyi takaisin Timean hyttiin, kahlaten jo lantioitaan myöten vedessä. Hän otti tytön käsivarsilleen.