Noëmi auttoi häntä pukeutumaan. Noëmin olkapäähän nojaten hän lähti huoneesta ja Noëmi vei hänet talon edustalla olevalle penkille. Itse istuutui Noëmi hänen viereensä, pisti kätensä hänen käsivarrelleen ja antoi hänen päänsä nojata olkapäähänsä.
Oli kaunis, lämmin kesäinen iltapäivä. Mutta Mikaelista tuntui lakkaamatta, kuin puiden suhina kuiskaisi hänelle jotakin, kuin toisivat surisevat mehiläiset hänelle jotakin tietoa, kuin ruohonkorret soittaisivat hänelle. Kaikki kohisi hänen päässään.
Mutta ylinnä yksi ajatus.
Katsoessaan Noëmia kasvoihin alkoi tuskaisa ajatus herätä hänen sielussaan. Hän ei voinut jotakin selittää Noëmin kasvojenilmeessä.
Hän tahtoi tietää, mitä se oli.
"Noëmi!"
"Mitä tahdot, oma Mikaelini?"
"Rakas Noëmi! Katso minuun!"
Noëmi loi silmänsä häneen.
"Missä pikku Dodi on?"