Tämän kysymyksen kuullessaan ei naisparka enää voinut tukahuttaa tuskaansa. Hän kohotti marttyyrikasvonsa taivasta kohti, ojensi molemmat kätensä ylöspäin änköttäen:
"Tuolla!… Tuolla!"
"Hän on kuollut!?" sanoi Mikael matalalla äänellä.
Noëmi vaipui hänen kaulaansa. Hän ei enää saattanut pidättää kyyneleitään, vaan itki kiivaasti eikä voinut lakata.
Mikael kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja antoi hänen itkeä tarpeekseen.
Olisi ollut rikos Jumalaa vastaan ehkäistä näitä kyyneleitä vuotamasta.
Itse hän ei itkenyt — hän vain ihmetteli.
Hän ihmetteli sitä sielunvoimaa, joka kohotti tämän naisraukan niin korkealle hänen yläpuolelleen.
Että hän olikin voinut kätkeä niin kauvan hirveän tuskansa hänen tähtensä, jota rakasti.
Kuinka suuri olikaan hänen rakkautensa!