Puiden lehdet, ruohonkorret, surisevat mehiläiset kuiskivat nyt niin selvästi; nyt hän alkoi tajuta niiden kieltä.
Pitkän synkän vaitiolon perästä Mikael kysyi:
"Minne olette panneet hänet? Vie minut sinne!"
"Ei tänään", sanoi Noëmi, "sinne on liian pitkä matka sinun kävellä.
Huomenna!"
Mutta ei seuraavana eikä vielä seuraavinakaan päivinä Noëmi vienyt
Mikaelia haudalle.
"Sinä istuisit vain aina siellä haudalla ja sairastuisit uudelleen. Minä en myöskään ole luonut mitään hautakumpua enkä pystyttänyt ristiä hänen päälleen, jotta sinä et voisi mennä sinne suremaan."
Mutta Timar tuli kuitenkin yhä surullisemmaksi.
Saatuaan voimansa takaisin siinä määrin, että hän saattoi kävellä yksikseen saarella, hän aina kulki etsimässä sitä, mitä hänelle ei tahdottu näyttää.
Erään kerran hän palasi mökkiin kasvot kirkastuneina. Kädessä hänellä oli valkoinen ruusunnuppu, niitä ruusuja, jotka eivät tuoksuneet.
"Onko se siellä?" hän kysyi Noëmilta.