Opiuminko avulla? Se olisi hyvä keino. Unen itsemurha.
Näitä miettien hän huomasi huoneen vähitellen alkavan pimetä. Öiset varjot kietoivat esineet tiheään huntuunsa, yö kävi yhä synkemmäksi. Vihdoin hänet ympäröi pimeys, joka oli paksun sumun tai maanalaisten syvyyksien yön kaltainen, sokeain yön. Sellaisen pimeyden "näkee" ihminen vain unissa.
Mikael tietää nyt nukkuvansa, ja se sokeus, joka hänen silmilleen painuu, on unen sokeutta. Onpa hän aivan tietoinen siitä, että hän nukkuu. Hän makaa vuoteessaan Komornissa; — vuoteen vieressä on pöytä ja tällä pöydällä vanhanaikuinen pronssilamppu, jossa on kiinalaisesta, maalatusta porsliinista tehty varjostin. Hänen vuoteensa yläpuolella riippuu suuri soipa seinäkello; silkkiverhot ulottuvat lattialle asti. Suuressa, vanhanaikuisessa vuoteessa on sivuosa, joka voidaan vetää uudeksi vuoteeksi. Se on oikea mestariteos. Sellaisia vuoteita tapaa vielä vanhemmissa taloissa. Koko perhe voisi mukavasti viettää yönsä siinä.
Timar tietää myös, ettei hän ole sulkenut huoneensa ovea. Kuka tahansa voi tulla sisälle. Mitä, jos joku tulisi murhaamaan hänet? Ja mikä erotus olisi silloin unen ja kuoleman välillä?
Sitä hän tahtoi tietää unissaan.
Vihdoin hän näki sellaista unta, että ovi avautui hiljaa ja joku astui sisään; ne olivat naisen askeleet.
Vuodeverhot kahisivat hiljaa, joku kumartuu hänen ylitseen.
Naisenkasvot.
"Sinäkö se olet, Noëmi?" ajattelee Mikael itsekseen unissaan ja kauhistuu. "Kuinka sinä olet tullut tänne? — Jos joku näkee sinut!"
On pimeä. Hän ei voi nähdä mitään, mutta hän kuulee, kuinka joku istuutuu hänen vuoteensa reunalle ja kuuntelee hänen hengitystään.
Täten oli Noëmi pitkät yöt istunut saaren pienessä mökissä.