"Sinä tahdotkin nukkua vierelläni? Oi, kuinka minä rakastan sinua! Oi kuinka vapisen tähtesi!"
Ja niin valmistaa nainen vuoteen itselleen ja paneutuu levolle.
Nukkujan povessa taistelevat vielä ilo ja pelko.
Hän tahtoisi kumartua hänen puoleensa, syleillä ja suudella häntä ja toiselta puolen hän tahtoisi huutaa hänelle: "Mene, riennä pois! Sinut voidaan nähdä täällä." Mutta hän ei voi liikuttaa jäseniään eikä kieltään. Ne ovat kuin lyijystä.
Ja sitten nukahti nainenkin.
Ja Timarin unet kuljettivat häntä yhä kauemmas. Ne veivät häntä menneisyyden läpi ja tulevaisuuden kautta näkymättömyyden valtakuntaan. Ja yhä uudelleen ne palasivat tuohon nukkuvaan naiseen.
Toisinaan hän uneksi heräävänsä ja näkevänsä haamun yhä vierellään…
Yht'äkkiä alkoi hämärtää ja aurinko paistoi akkunasta sisään. Se loisti niin ihmeellisesti, ettei se milloinkaan ollut niin loistanut.
"Herää jo! Herää jo!" kuiskasi Timar unessa, "mene toki kotiin jo!
Sinua ei päivänvalo saa tavata täältä. Jätä minut nyt jo!"
Hän taisteli unensa kanssa.