Sievät vuoriryhmät ovat vielä keskiajan sankarikauden linnanraunioiden kruunaamia. Szigliget-Csobancz'in linnanpihalla viheriöi vielä salvia ja lavendeli, joita kuolleiden sukujen esiäidit ovat istuttaneet sinne. Mutta muurit rappeutuvat yhä vuosi vuodelta. Siellä täällä uhmaa vielä yksi ja toinen korkea torniseinä kuin ihmeeksi myrskyä. Ja sellaisetkin paikat, joissa vielä asuu eläviä olentoja, joutuvat yhä enemmän ja enemmän hävitykselle alttiiksi. Vieläpä Tihanynkin vuorenselkä sortuu lakkaamatta itäpuolelle. Vanha kansa muistaa vielä, kuinka luostarin ympäri ajettiin vaunuilla; sittemmin johti vain jalkapolku muurien ympäri; nyt se on jo syvän kuilun äärimmäisellä reunalla, ja kuningas Andreaksen lujasta rakennuksesta vierii kivi toisensa jälkeen alas syvyyteen. Ylhäällä vuorella oli ennen kaksi pientä järveä; ne ovat nyt kuivuneet. Tien varrella seisoo hylätty, luhistuva kirkko, ja siellä, missä ennen oli kylä, on nyt laidunmaita. Mutta suuri järvi maksaa pudonneet kivet vedenpaisumuksen edellisillä kivettymillä ja simpukoilla, jotka muistuttavat vuohensorkkia. Näitä se viskelee ylös rannalle. Ja kaikki mitä se kätkee syliinsä, on niin vierasta, niin perin pohjin toisenlaista kuin muissa sisäjärvissä, että se näyttää todella olevan meren jättämä tytär, meren, joka kerran on vallinnut täällä, ja kuin se olisi säilyttänyt muistot kauan sitte kadonneesta äidistään. Vallitsevana värinä järvessä elävissä kaloissa, etanoissa, käärmeissä ja sammakoissa on valkoinen; muissa vesissä ei tapaa valkoisia. Järven lieju on täynnä levää, joka koskettaessa sitä kutkuttaa ja parantaa. Kylvyistä nousee ihon pinnalle rakkoja, mutta kaikki vesi on juotavaa ja makeaa siitä huolimatta. Minä tunnen monta ihmistä jotka ovat aivan rakastuneita Plattenjärveen.
Timarkin oli rakastunut.
Tuntikausia hän uiskenteli keinuvilla aalloilla; puolen päivää hän vaelteli rannalla ja saattoi tuskin iltahetkellä erota sieltä.
Hän ei etsinyt metsästyksestä eikä kalastuksesta huvitusta. Kerran hän otti pyssynsä mukanaan ja unohti sen jonkun puun oksalle, toisen kerran veti kala sekä koukun että ongen mukanaan.
Hän ei voinut kiinnittää huomiotaan mihinkään läheiseen. Silmät ja sielu liitelivät kaukana.
Syksy läheni loppuaan; vesi viileni huomattavasti pitkien öiden aikana ja hänen oli lyhennettävä kylpyaikaa. Mutta pitkillä öilläkin oli omituinen, haaveellinen viehätyksensä: tähtikirkas taivas, tähdenlennot ja kuu.
Timar oli tuonut muassaan voimakkaan teleskopin, jonka avulla hän yökaudet tarkasteli taivaan ihmeitä, taivaankappaleita, joita ympäröivät kuut ja renkaat, joissa talvisaikaan näkyy valkeita pilkkuja, jotavastoin kesä ympäröi ne punertavalla loistolla. Ja sitten tämä taivaan suuri ihme, kuu, joka putken läpi katsottuna näyttää loistavalta laavankappaleelta läpinäkyvine vuorenhuippuineen, syvine vuoriseppeleineen, loistavine laaksoineen ja tummine varjoineen. Se on kokonainen maailma, missä ei ole mitään.
Ei mitään muuta kuin niiden sielut, jotka väkivaltaisesti ovat ottaneet itsensä hengiltä vapautuakseen kaikista vaivoista.
Heidät on nyt lähetetty tänne, tähän olemattomuuteen.
Siellä ei ole mitään heitä häiritsemässä. He eivät tunne mitään, ei mikään tuota heille tuskaa eikä iloa, voittoa eikä tappiota. Siellä ei ole ilmaa eikä vettä, ei ääntä eikä värejä, siellä ei tunnu tuulia eikä myrskyjä; ei kukkia eikä eläviä olentoja, ei sotaa, ei suuteloja, ei sydämensykintää, ei syntymää eikä kuolemaa: siellä on vain tämä "olemattomuus" ja kenties — muistot?