Olisi hirveämpää kuin helvetissä elää siellä, kuussa, olemattomuuden valtakunnassa, sieluna ilman ruumista ja muistella maata, jossa on vihreää ruohoa ja punaista verta, jossa ilma kajahtelee ukkosen jylinää, jossa kuuluu rakastavien suudelmia, jossa vallitsee elämä ja kuolema.
Mitä Noëmi sanoisikaan?
Ja kuitenkin kuiskaa joku lakkaamatta Mikaelin korvaan, että hänen täytyy lähteä niiden luo, jotka ovat karkoitetut olemattomuuden valtakuntaan.
Muuta keinoa ei ole hänen päästäkseen pakoon siitä onnettomasta elämästä, jota hän viettää.
Hän on itse syypää onnettomuuteensa.
Siihen, että hänen on pakko viettää kaksoiselämää kahden naisen kera, joista hän ei voi hylätä kumpaakaan!
Vasta nyt, kun molemmat olivat kaukana hänestä, vasta nyt, kun hän oli aivan yksin, hän tunsi asemansa koko kauheuden.
Eikö hän jumaloi Timeaa?
Eikö Noëmi ole koko hänen elämänsä?
Toisen kanssa hän kärsii, toisen kanssa hän iloitsee.