Timar oli jo alkanut uskoa, että kaikki saisi jatkua edelleen samaan tapaan kuin tähän asti; nyt oli kaikki niinkuin pitikin; hänen oli vain elettävä edelleen tätä elämää ikänsä kaiken.
Mutta äkkiä huusi kohtalo hänelle: "Seis!"
Ei se ollut kohtalo, vaan Terese.
Kahdeksan vuotta oli kulunut siitä, kun Timar ensi kerran oli joutunut tälle saarelle. Silloin olivat Noëmi ja Timea vielä aivan lapsia. Nyt on Noëmi kaksikymmentakaksi, Timea kaksikymmentäyksi vuotta. Atalia käy kahtakymmentäviittä, Terese on jo täyttänyt neljäkymmentäviisi; Timar itse käy neljääkymmentäkahta ja pikku Dodi viidettä.
Erään heistä oli valmistauduttava kotimatkalle, sillä hänen aikansa oli joutunut, ja hänen kärsimystensä mitta, joka olisi ollut kylliksi kokonaiselle pitkälle ihmiselämälle, on täynnä. Tämä henkilö on Terese.
Eräänä sunnuntai-iltapäivänä Noëmin ollessa ulkona lapsen kera, hän sanoi Timarille:
"Mikael, minun on sinulle uskottava eräs asia. Syksyllä on minun lähdettävä. Tiedän kuolemani lähestyvän. Jo kaksikymmentä vuotta olen kärsinyt sitä kipua, joka vie minut hautaan: minulla on sydäntauti. Älä ota sitä puheenparreksi. Tämä on kuolettava tauti. Minä olen aina salannut sen enkä ole milloinkaan valittanut. Minä olen parannellut sitä kärsivällisyydellä ja te olette auttaneet minua rakkaudellanne ja ilolla, jonka olette minulle valmistaneet. Ellette te olisi sitä tehneet, olisin jo kauan sitten maannut haudassa. Mutta kauempaa en jaksa kestää. Jo vuoden ajan en ole saanut unta. En osaa nukkua koko yönä. Nousen ylös heti kun olen pannut maata. Luulen, että tätä tilaa seuraa pitkä, — hyvin sikeä uni. Sydämeni on palvellut aikansa. Kuulen sen koko päivän tykyttävän. Kolme, neljä kertaa se lyö kuin säikähtyneenä ja sitten se seisahtuu kokonaan, sitten kuuluu pitkien väliaikojen perästä joku lyönti, ja sitten se alkaa taas nopeasti sykkiä, sitten taas lyhyt tykytys ja pitkä vaitiolo. Loppuni lähenee. Usein minua pyörryttää ja vain voimakas tahtoni estää minut sortumasta. En kestä kesää loppuun. Olkoon niin; minä alistun kohtalooni. Ei mikään pelota minua. Noëmilla on jo toisia rakkauden esineitä. Sinua, Mikael, minä en vaivaa millään kysymyksillä. En pyydä sinulta mitään lupausta. Puhuttu sana on vain tyhjä sana; vain tunnettu sana on tosi sana. Sinä tunnet, mitä olet Noëmille ja mitä Noëmi on sinulle. Mikä minua pelottaisi? Voin kuolla, vaivaamatta kaikkivoipaa ja kaikkiviisasta Luojaani rukouksillani Mitä veisin pyytää häneltä, sen hän on jo kaiken antanut minulle. Eikö niin, Mikael?"
Mikael painoi päänsä alas. Juuri tämä oli lakkaamatta viime aikoina häirinnyt hänen untaan. Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta, miten Teresen terveys oli huonontunut. Hän oli nähnyt Teresen kamppailevan kauhean, salaisen taudin kanssa, joka oli iskenyt häneen siinä kohdassa, missä ruumis ja sielu koskettavat toisiaan läheisimmin: sydämessä, ja hän oli väristen ajatellut sitä mahdollisuutta, että kuolema kohtaisi häntä äkkiarvaamatta. — Miten kävisi silloin Noëmin?
Kuinka hän silloin voisi, kuten hän siihen saakka oli tehnyt, jättää tuota hentoa naista yksin lapsensa kera tänne yksinäiselle paikalle?
Kuka häntä suojaisi, tukisi ja lohduttaisi?