"Onpa silloin onni, että minä omistan tämän saaren erään turkkilaisen yhtiön voimasta."
"Turkkilaisen yhtiön?" huudahti tuomiorovasti ihmeissään. "Kuka on antanut sinulle sen?"
"Sama mies, jonka nimeä et saa minulta tietää."
"Minä otan siitä selvän heti paikalla sangen yksinkertaisella tavalla. Minä huudan lukkarin ja kirkonvartian sisälle, annan heidän vetää vuoteen ja sinut pois tieltä ja menen sisään tuonne. Eihän ovessa ole mitään lukkoa."
Timar kuuli joka sanan viereisessä huoneessa. Veri syöksähti hänen päähänsä kuvitellessaan hänen korkea-arvoisuutensa muutaman hetken kuluttua astuvan huoneeseen ja huudahtavan: "Ah, tekö se olettekin, herra hovineuvos, herra Mikael von Levetinczy!"
Tuomiorovasti avasi oven kuistille ja kutsui molemmat voimakkaat matkatoverinsa sisään.
Ahdistuksessaan veti Terese kirjavan turkkilaisen peitteen rinnalleen.
"Herraseni", hän sanoi pyytävällä äänellä tuomiorovastille, "kuulkaa vieläkin sananen uskoni vahvuudesta, jotta näkisit, etten ole pakana. Katsokaa! tämä villapeite, joka on päälläni, on Brussasta. Eräs matkustavainen toi sen sieltä äskettäin ja antoi sen minulle. No, nyt on luottamukseni Jumalaan niin suuri, että joka yö makaan tämän peitteen alla ja kuitenkin on tunnettua, että itämainen rutto on jo neljän viikon ajan raivonnut Brussassa. Kuka teistä nyt luottaa Jumalaan niin suuresti, että uskaltaa koskea tähän vuoteeseen?"
Mutta katsahtaessaan ylös hän ei nähnyt ketään. Kuultuaan villapeitteen olevan Brussasta, missä rutto raivosi, olivat he kaikki toinen toisensa jälkeen kiirehtineet ulos mökistä, jättäen koko saaren ja sen kuolemaan vihityt asukkaat paholaisen ja helvetin valtaan. Täten oli saari tullut huonoon huutoon ja se pidätti jokaisen, jolle henki oli kallis, etäällä siitä.
Terese päästi nyt piilossa olijat ulos.