Tämä kädessään hän lähestyi lamppua. Hän seisoi nyt vastapäätä
Timaria, niin että lampunvalo heijastui kirkkaana hänen kasvoilleen.
Timar saattoi nyt tarkata joka muutosta hänen piirteissään.
Timea avasi laatikon. Siinä oli sapeli, jonka terä oli katkennut.
Ensimmältä rouva säpsähti, ja kokoonvetäytyvät kulmakarvat ilmaisivat kauhua. Mutta hänen kasvonsa kirkastuivat vähitellen ja muistuttivat kapeine, yhteenkasvaneine kulmakarvoilleen taaskin pyhimyskuvaa, jolla oli musta sädekehä otsan ympärillä.
Hellyyttä ilmeni hänen surumielisissä piirteissään. Hän kohotti laatikkoa ja vei siinä olevan sapelin niin lähelle huuliaan, että Timar väristen pelkäsi hänen suutelevan sitä.
Nyt oli tämä sapelikin kilpailija!
Kuta kauemmin Timea katseli sapelia, sitä kirkkaammin alkoivat hänen silmänsä loistaa. Kerran hän meni rohkeudessaan niinkin pitkälle, että uskalsi tarttua sapelinkahvaan; hän otti taittuneen aseen laatikosta ja alkoi miekkailla sillä, niinkuin me miehet teemme… Oi, jospa hän vain olisi tiennyt lähellään olevan erään, jonka jokaisella iskulla täytyi tuntea kaikki helvetin tuskat!
Nyt naputettiin ovelle. Timea laski säikähtyneenä sapelin takaisin laatikkoon ja änkötti sitten epämääräisesti: "Sisään!" Mutta sitä ennen hän kuitenkin veti alas hihansuut, jotka olivat vetäytyneet ylöspäin.
Majuri Katshuka astui sisään.
Hän oli vieläkin komea mies, jolla oli kauniit sankarinkasvot. Timea ei mennyt häntä vastaan, vaan seisoi yhä lampun vieressä. Timar tarkkasi häntä ankarasti.
Tuhat tulimmaista, mitä hänen täytyi nähdä!