Majurin astuessa sisään punastui Timea.
Niin, alabasteripatsas saattoi myöskin loistaa aamuruskosta. Pyhimyskuvan kasvot olivat liikutuksen vallassa, ja neitseellinen valkeus koristautui ruusuilla.
Valkeat kasvot olivat kohdanneet hänen, joka voi sytyttää ne liekehtimään.
Tarvitaanko muita todistuksia. Tarvitaanko sanoja?
Timar oli työntämäisillään kuvan syrjään ja Pyhän Yrjänän vastustajan, lohikäärmeen, tavoin heittäytymäisillään noiden kahden väliin, ennenkuin Timean huulet olivat ennättäneet lausua julki sen, mitä hänen kasvonsa ilmaisivat…
Mutta ei! — Kenties hän oli vain nähnyt unta. Timean kasvot ovat yhtä valkoiset nyt kuin ennen. Kylmän arvokkaasti hän viittaa majuria istuutumaan. Itse hän istuutuu kauas hänestä, ja hänen katseensa on niin ankara, niin kylmä, niin kunnioitusta herättävä.
Majuri piti kultanauhoin koristettua lakkia toisessa kädessään ja kultatupsuista sapelia toisessa ja istui jäykkänä kuin kenraalinsa edessä.
He katselivat toisiaan kauan. Molemmat taistelivat kiusaavia tunteita vastaan.
Timea katkaisi äänettömyyden.
"Herraseni, te olette lähettänyt minulle arvoituksellisen kirjeen, jota seurasi vieläkin merkillisempi lahja. Tämä lahja on taittunut sapeli."