Ulkona yön pimeydessä kuuluu askelten kaiku huurteen peittämällä nurmikolla. Kuka tulee?
Almira röhisee raskaasti. Se tahtoo nousta, mutta putoo alas; se tahtoo haukkua, mutta ei voi. Noëmi hypähtää penkiltä, pistää oikean kätensä kaulahuivin alle ja tarttuu veitseen. Kuka tulee?
Kaikki kolme kuuntelee vaiti: Noëmi, Dodi ja koira.
Nyt lähestyvät reippaat askeleet. Ah, nyt kaikki tuntevat ne. "Isä!" huutaa Dodi hymyillen. Noëmi rientää terävällä veitsellä katkaisemaan nuoran hirren ympäriltä, ja Almira kohoo etukäpälilleen ja haukahtaa äkkiä.
Silmänräpäys senjälkeen lepäävät he toistensa sylissä: Mikael, Noëmi ja Dodi.
Almira ryömii rakastetun isäntänsä luo, kohottaa vielä kerran päänsä hänen puoleensa, nuolaisee hänen kättään, syöksyy lattialle ja kuolee.
"Etkö enää milloinkaan jätä meitä?" änköttää Noëmi.
"Älä jätä meitä enää milloinkaan yksin tänne!" pyytää pikku Dodi.
Mikael painaa molempia rintaansa vasten, ja hänen kyyneleensä vuotavat rakastettujen poskille.
"En milloinkaan… en milloinkaan… en milloinkaan!…"