Herra Katshuka asui yhä siellä. Hän ei ollut majuriksi tultuaan muuttanut siitä asunnosta, jossa oli viettänyt luutnanttiaikansa. Hän ei tarvinnut suurempaa.
Portti oli auki, samoin ovikin ja akkuna pienessä huoneessa. Herrat upseerit eivät kahdesta syystä pelkää varkaita.
Sohvi-rouva tapasi herra Katshukan yksin huoneessa, missä hän juuri oli tarkastelemassa suurenmoisia linnoitussuunnitelmia.
"Hyvää päivää, herra majuri! Pyydän anteeksi epäkohteliaisuuttani, että käyn sisään. Sattumalta kuljin ohi ja näin akkunoiden sekä ovien olevan auki. Oi, kuinka helposti voisi varas hiipiä sisään, ajattelin mielessäni, minäpä sanon palvelijalle, että hän sulkee oven. Ja kas, sillein tapaankin itse herran… Kiitos hyvyydestänne! No, jotta en veisi unta talosta, istuudun vähäksi aikaa. Siitä on sitäpaitsi vuosi ja päivä, kun puhuin majurin kanssa viimeksi. Oi, te olette aivan liian hyvä, herra majuri! Istuudunko tähän viereenne sohvaan? Minä panen vain ensin korini syrjään. Siinä on vain muutamia munia. Minä ostan itse kaikki, sillä jos sellaiset asiat jättää palvelusväen toimeksi, niin saa maksaa kaikesta kalliimman hinnan. Ja sitten ovat nykyajan piiat niin ylpeitä, etteivät he tahtoisi mistään hinnasta kantaa koria. Se hävettää heitä. Itse en minä häpeä. Ne, jotka tuntevat minut, tietävät hyvin, kuka heidän edessään on. Eikö totta, majuri, että te ette välitä siitä? Kuinka voisittekaan? Mehän olemme vanhoja tuttuja. Muistatteko vielä, majuri, kun istuitte vesiruukun päällä keittiössä ja poimitte paahdettuja maissijyviä virkatakistanne, ja kun minä sanoin teille kertoneeni tyttöhupakolle, mitä kaste oli? Mutta silloin pulminkin aivan muita asioita, kun herra majuri, joka silloin oli vain luutnantti, astui sisään. Jaa, jaa, jospa tietäisitte, mitä minä silloin juttelin! Mutta siitä on kokonainen ikuisuus ja sen jälkeen on maailmassa tapahtunut suuria ihmeitä. Eikö herra von Levetinczyn kuolema ollut kauhea! Timea-parka! Hän ei ole senjälkeen löytänyt rauhaa ei yöllä eikä päivällä. Pelkään hänen pian seuraavan miestään, ja se olisi todella vahinko. Sellainen enkeli! — Hän ei milloinkaan ota vastaan herroja. Sata kertaa päivässä hän pysähtyy herra Levetinczyn suuren kuvan eteen ja katselee sitä kauan. Sitten hän ottaa esiin hänen viimeisen kirjeensä, jonka herra Levetinczy lähetti suuren kalan kera ja lukee sen läpi. Ja sitten hän kysyy minulta: 'Kuule, Sohvi-äiti, eikö sinusta ole ihmeellistä, että tämä kirje on kirjoitettu niin iloiseen sävyyn?' Hän suree aivan liian paljon, tuo nuori, kaunis leski. Minun käy sääliksi häntä raukkaa; minä toivoisin hänen ojentavan kätensä jollekin hyvälle kunnon miehelle. Minunkin etujeni mukaista olisi, että hän tekisi niin. Tietäkää, herra majuri, tyttäreni sanoo aina, että jos Timea menisi naimisiin sen miehen kanssa, jota hän ajattelee, niin hän ei enää hetkeksikään jäisi taloon, vaan ottaisi ensimmäisen vastaantulevan kosijan, oli se sitten talonpoika tai herra, nuori tai vanha, sileäkasvoinen tai rokonarpinen. Hän heti paikalla suostuisi menemään naimisiin. Ja siitä ei suinkaan kukaan iloitsisi niinkuin minä. Ei senvuoksi, että silloin muuttaisin tyttäreni luo. Varjelkoon! Minä jäisin Timean luo. Vaikka Ataliasta tulisi kuinka rikas hyvänsä ja Timeasta köyhä, jäisin kuitenkin Timean luo. Sillä, uskokaa minua, minä en enää voi kestää tyttäreni kanssa. Ei tosin ole kaunista, että äiti moittii tytärtään. Mutta minä tiedän, kenelle puhun. On totta, että olen hänen äitinsä, että olen synnyttänyt hänet maailmaan. Hän olikin hyvä lapsi ennenkuin hänet riistettiin minulta, ennenkuin hänen isänsä hemmoitteli hänet piloille ja maailma pani hänen päänsä pyörälle. Mutta nyt minun elämäni hänen kerallaan on helvetti. Hän vainoo minua koko päivän aivankuin minä olisin ainoa, johon hän saattaisi koetella vihaansa. Hän nipistää ja töykkii minua, ja lyö, mihin sattuu. Hänen takiaan en uskalla poistua keittiöstä. Vaikka kutsuisin häntä mitä suloisimmilla hyväilysanoilla, ei hän ole kuulevinaan minua. Aterian aikana hän myrkyttää joka suupalan minulta, niin että kahveli putoo kädestäni. Koko yö on minun paikattava hänen vaatteitaan, jotka hän päivällä itse tahallaan on repinyt ollakseen repaleisen näköinen. Öisin hän ei anna minun nukkua. Hän asettaa kynttilän silmäini eteen, ja lukee aamuun asti. Ja älkää uskoko, että hän avaa kirjan lehdet yhdellä kertaa; hän tekee sen lehti lehdeltä, joten minä sata kertaa nukahdettuani herään paperin kahinaan, ja jos valitan sitä, näyttää hän kieltään. Kerran olin pannut pumpulia korviini saadakseni nukkua rauhassa. Mitä hän silloin teki? Hän pani särkyä vastaan niskalleen aikomansa sinappitaikinan jalkojeni alle, niin että nämä herätessäni olivat rakoilla. Ja muitakin kepposia hän tekee minulle. Hän tietää minun varsin hyvin pelkäävän aaveita. Mitä hän siis tekee? Hän pukee luudan aaveeksi ja asettaa sen oven eteen, niin että minä saan kouristuksia säikähdyksestä astuessani huoneeseen. Palvelijoiden aikana hän kohtelee minua niin huonosti, etteivät nämä voi kunnioittaa minua. Oi, mitä kaikkea minun on kärsittävä! Aina hän on keittäjättären puolella minua vastaan. Mitä minun onkaan siedettävä hänen puoleltaan! Pahinta on se, kun minä suurena juhlapäivänä otan esiin rukouskirjani rukoillakseni; silloin hän istuutuu pöydän ääreen minua vastapäätä ja alkaa mutista kirouksia: 'Piru ja helvetin tuli, kuolema ja rutto, murha ja tulipalo, myrkky ja tikari, häpeä ja turmio, kaikenlaatuinen hätä ja tuomio tulkoot tämän talon ylitse! Amen!' Sitä hän rukoilee hyväntekijälleen. Mutta heti sen jälkeen hän Timean edessä matelee ja supattelee hunajanmakeita sanoja puhutellessaan tätä. Ah, herra majuri, minä jo pelkään nukkua samassa huoneessa Atalian kanssa. Suokoon Jumala hänen ottavan ensimmäisen vastaantulevan kosijan! Juuri nyt tarjoutuu oiva tilaisuus. Se on tosin vain herra Johan Fabula, jonka vaimo kuoli viime vuonna, eikä hän enää ole eilispäivän lapsia. Mutta hän on hyvissä varoissa — joku aika sitten hänet valittiin virkaatekeväksi kuraattoriksi — hänen varallisuutensa arvioidaan neljäänkymmeneen tuhanteen guldeniin; hän pystyy kunnolla elättämään vaimonsa. Kaikki lapset ovat jo täysikasvuisia ja ulkona maailmalla. Atalia saisi varmasti hyvät päivät. Megyereskadun varrella on hänellä talo niin kaunis kuin kenenkä muun tahansa. Sitäpaitsi on hän poissa kotoa kahdeksan kuukautta vuodesta."
"Olen vakuutettu siitä, että Atalia ottaisi hänet harmissaan, jos Timea menisi naimisiin aikomansa miehen kanssa. Ah, silloin saisin minäkin rauhan. Minä jäisin Timean luo. Mutta ei siitä mitään tule, niin kauan kuin toinen ei poistu talosta eikä toinen tule sinne, vaan kumpikin istuu omassaan suremassa. Ei sen puolesta, että minä olisin tullut tänne tuomaan jotain sanaa. Jumala varjelkoon minua siitä, ei se ole ensinkään tapaistani! Mutta minä en voi vaieta erästä asiaa, jonka näinä päivinä olen saanut selville. Tietäkää, että minä joka aamu laitan Timean vuoteen. Sitä en salli kenenkään muun tekevän; en voi sallia palvelijoiden käsineen koskettelevan näitä hienoja, koruompelein kaunistettuja tyynynpäällisiä. No, äskettäin kohottaessani alinta tyynyä, mitä löysinkään sieltä? Sapelinkahvan, jossa oli kiinni taittunut terä. Timea oli varmaan tällä kertaa unohtanut sen sinne. Luultavasti pitää hän joka yö taittunutta sapelia päänsä alla. Hän nukkuu sen päällä. Kertoessani siitä Atalialle, nipisti hän minua käsivarteen, niin että minulla on vielä nytkin sinelmä siitä, ja hän uhkasi ottaa minut hengiltä, jos kertoisin siitä jollekin. Niinkuin päähänikään pistäisi ilmaista sitä kenellekään! En kenellekään ihmiselle maailmassa kertoisi sitä! Sanon vain: 'Oi, jospa sapelin entinen omistaja vain ymmärtäisi, mitä hänen nyt on tehtävä!'"
Sohvi-rouva piti tämän pitkän puheen hetkeäkään levähtämättä ja antamatta majurin kertaakaan keskeyttää itseään.
Kun puhetulva vihdoinkin lakkasi, sanoi Katshuka:
"Sohvi-äiti, sapelin entinen omistaja tietää, niitä hänen on tehtävä. Jos rouva von Levetinczy olisi eronnut miehestään ja olisi nyt köyhä, vailla omaisuutta, niin olisi sapelin omistaja rientänyt ojentamaan hänelle kätensä. Mutta nyt, kun rouva Levetinczy on rikas leski, joka on perinyt miljoonia miehensä jälkeen, ei sapelin entinen omistaja, joka on köyhä raukka, voi mennä rikkaan naisen luo pyytämään hänen kättään."
"Oi, kuinka sapelin omistaja on muuttanut luontoa!" huokasi Sohvi-rouva. "Ollessaan kihloissa Atalian kanssa hän ei tahtonut viedä tätä vihille ennenkuin satatuhatta guldenia oli pöydällä."
"Hm! Eikö juuri Atalian äiti sanonut, että jäisi Timean luo, vaikka
Timeasta tulisi köyhä ja Ataliasta upporikas?"