Atalia tyytyi siihen, että häntä lohdutettiin näillä kurjilla lohdutusperusteillä. Sen jälkeen kun herra Katshuka oli alkanut käydä talossa, pakotti hän luontoaan ja kohteli äitiäänkin ystävällisesti. Hän keitti hänelle joka ilta teetä, juomaa, josta hän suuresti piti, etenkin kun sai siihen paljon rommia. Atalia valmisti itse sen hänelle. Palvelijoitakin kohtaan hän oli itse hyvyys, heillekin hän tarjosi teetä, joka miesväelle — kamaripalvelijalle, kuskille ja ovenvartijalle — korotettiin punssiksi. Palvelusväki, Sohvi-rouva etunenässä, eivät voineet kyllin kiittää hyvää neitiä.
Sohvi-rouva keksi syynkin tähän tavattomaan ystävyyteen. Tuollaiset palvelijaluonteet etsivät aina syytä, kun herrasväki tekee heille hyvää, ja maksavat sen takaisin epäluulolla.
"Tyttäreni teeskentelee nyt hyvyyttä minulle, jotta minä seuraisin hänen luokseen, sillä hän ei ymmärrä taloudesta yhtään mitään, ei edes osaisi keittää liemiruokaa. Siitä syystä minä olen nyt aina 'rakas äiti', siitä syystä minä saan teetä joka ilta. Niinkuin en minä tietäisi, miltä tyttäreni Atalian sydämessä näyttää!"
No, hän saisi kyllä tietää sen vieläkin paremmin.
Timean ja majurin edessä Atalia aivan mateli hellyydessään. Yhtä vähän hänen ilmeensä kuin hänen käytöksensä osoitti entistä vaateliaisuutta. Kun majuri tuli vieraisille, avasi hän hymyillen oven hänelle, vei hänet kohteliaasti Timean luo, otti osaa keskusteluun, ja poistuttuaan kuultiin hänen iloisesti hyräilevän viereisessä huoneessa.
Hän oli oppinut kamarineitinä olemisen taidon, sehän hän tahtoi itse olla. Kerran pyysi Timea Ataliaa soittamaan nelikätisesti kanssaan, johon hän vastasi teeskennellyn avoimesti, ja niin äänekkäästi, että majurikin saattoi kuulla sen, että hän oli jo unohtanut soittotaidon; ainoa kone, jota hän nyt soitti, oli "leikkuulauta", ei se, jota unkarilaiset sanovat cymbaaliksi, mutta se, millä hakataan makkaruksia. Suuren onnettomuutensa jälkeen hän ei soittanut muulloin kuin tietäessään olevansa aivan yksin, jolloin ei kukaan kuullut häntä.
Eivätkö hermosi värähdä nähdessäsi tämän tytön hymyilevän sinulle? Eikö selässäsi kulje kylmät väreet hänen kumartuessaan suutelemaan kättäsi? Eikö tunnu siltä kuin käärmeen kylmä ruumis kiertyisi jalkojesi ympäri hänen solmiessaan kenkäsi nauhoja? Ja hänen täyttäessään lasisi, eikö pistä päähäsi katsoa, mitä sen pohjalla on?
Ei, ei. Timea ei epäile mitään. Hänhän on niin hyvä. Hän kohtelee Ataliaa kuin lihallista sisartaan. Hänellähän on varattuna satatuhatta guldenia häntä varten. Onhan hän itse sanonut sen Atalialle. Niin paljon oli Mikaelkin määrännyt hänelle. Hän tahtoo perustaa Atalian onnen. Hän luulee voivansa maksaa tälle kadotetun sulhasen. Ja miksi ei hän uskoisi niin? Ataliahan on itse vapaaehtoisesti luopunut hänestä. Silloin kun Timar tarjosi hänelle myötäjäisiä, oli hän sanonut: "Minä en tahdo tietää mitään tästä miehestä, en tässä, enkä tulevassa elämässä!"
Timea ei tiedä mitään yöllisestä näytelmästä, jolloin Atalia salaa meni sulhasensa luo ja sai lähteä sieltä yksin ja ilman rakkautta. Timea ei tiedä, että nainen luopuu vielä harvemmin miehestä, jota vihaa, kuin hänestä, jota rakastaa; hän ei tiedä, että naisen viha on vain rakkautta, joka on muuttunut myrkyksi, mutta on silti rakkautta.
Katshuka muistaa vielä varsin hyvin tämän yöllisen näytelmän. Siksi hän vapiseekin Timean vuoksi, uskaltamatta sanoa sitä hänelle.