Atalia istuu yksin siinä salissa, missä hän ensi kerran näki Timean. Vanhojen huonekalujen sijaan on aikoja sitten tullut uusia; vain eräs kirjailtu jakkara on säilytetty muistoksi. Atalia istui sillä, silloin kun Timar astui sisään valkokasvoinen tyttö jäljessään. Viereisellä tuolilla istui herra Katshuka ja valmisteli Atalian kuvaa, jonka yli hänen piirustuskynänsä veti pitkän viivan hänen huomatessaan Timean.
Atalia istuu nytkin tällä jakkaralla.
Kuva on jo kauan sitten karkoitettu romukammioon, mutta Atalia näkee sen yhä edessään, näkee myös nuoren luutnantin, joka teeskennellyin ilmein pyytää häntä hiukan hymyilemään ja olemaan katsomatta häneen niin ylpeästi…
Salissa on pimeä; ei kukaan ole sytyttänyt siellä valoja. Vain kuu loistaa akkunasta, mutta sekin katoaa pian Andreaksen kirkon taakse.
Atalia uneksii tässä uudelleen sen kauhean unen, jota kutsutaan elämäksi.
Se on täynnä loistoa, ylpeyttä ja onnea. Imartelijat kutsuvat häntä Komornin kauneimmaksi tytöksi, "kuningattarekseen" ja sanovat jumaloivansa häntä.
Sillein eksyy eräs lapsi taloon. Eräs kömpelö, naurettava olento, eloton varjo, kylmä sammakko, kokonaan naurunalainen, leikkikalu, jonka avulla saa ajan kulumaan, jota saa työnnellä edes ja takaisin.
Ja kahden vuoden kuluttua tämä virvatuli, tämä valkoinen varjo, tämä matelija on talon valtijatar, valtaa kaikkien sydämet, tekee eräästä isän palvelijasta tämän mahtavan vihamiehen ja hänen sulhasestaan sanansasyöjän.
Millainen hääpäivä! Kuinka yksin olikaan lattialla makaava morsian herätessään tajuihinsa!
Ja vaikka komeus ja kunnioitus olikin lopussa, tahtoi hän kuitenkin olla rakastettu salaa, pimeässä ja salaisuudessa rakastettu. Mutta sekin kiellettiin häneltä. — Millainen muisto oli hänelle tie, jota hän oli kulkenut sulhasensa luo pimeässä yössä kaameiden katujen kautta ja takaisin sieltä!