Kun majuri tuli etuhuoneeseen oli Ataliakin siellä.
Timea antoi makuuhuoneestaan käskyn näyttää majurille valoa.
Hän luuli jonkun palvelijoista olevan siellä; he olivat tavallisesti aina paikallaan. Mutta tänään he ovat, kuten tiedämme, toisissa toimissa, maistelemassa huomispäivän hääpöydän herkkuja.
Atalia otti pöydältä kynttilän ja valaisi majuria pimeitä portaita alas.
Onnellinen sulhanen ei nykyään nähnyt muita kuin yhdet naiskasvot; — hän näki vain Timean ja luuli kamarineidin avanneen oven ja valaisevan hänelle portaita. Hän tahtoi osoittautua jalomieliseksi ja painoi kiiltävän rahan Atalian käteen.
Mutta kuinka hän säikähtyikään huomatessaan, kenen ääni hänelle kuiskasi:
"Kiitän teitä, armollinen herra."
"Voi, Jumalan tähden! Tekö se olettekin, neiti? Minä pyydän tuhannesti anteeksi, etten tuntenut teitä pimeässä."
"Ei se mitään tee, herra majuri."
Atalia vetäytyi takaisin ivallisesti niiaten, kätkien kätensä, jossa oli saatu ropo, selkänsä taa.