Neljäs luku.
SUKUKORUT.
Mikael etsi taas toiselta rannalta kalastajamökin. Kaksi asiaa täytti hänen mielensä. Toinen oli se kuva, joka oli häipynyt hänen katseiltaan iltasumuun: kasvien ja kukkien peittämä kukkula Tonavan keskellä ja sen huipulla hento tyttönen, joka heilutti hänelle jäähyväisiä nenäliinallaan niinkauan kuin hän oli näkyvissä, toinen hänen oman mielikuvituksensa luoma kuva kotoisista oloista Komornissa. No, tätä kuvaa hänellä olisi kyllin aikaa kehittää pitkällä matkalla alisen Tonavan varsilta Komorniin.
Kun vanha kalastaja näki Timarin alkoi hän huokailla. (Kalastajat eivät milloinkaan kiroile.)
"Ajatelkaapa, herra, joku varasnulikka on tulvan aikana varastanut veneenne; hän on päälle päätteeksi murtautunut sisään majaan ja vienyt airot. Voi, minkälaisia lurjuksia maailmassa sentään on!"
Timarille teki hyvää kuulla jonkun sanovan häntä suoraan vasten kasvoja varkaaksi. Varashan hän juuri olikin. Jospa hän vain ei olisi varastanut muuta kuin veneen!
"Älkäämme kumminkaan kirotko sitä ihmistä. Kuka tietää, missä vaarassa hän on ollut ja kuinka välttämättömästi hän on tarvinnut venettä. Me hankimme itsellemme pian toisen. Mutta nyt, kunnon ukkoseni, istuudumme teidän veneeseenne ja koetamme jo tänään päästä satamaan."
Kalastaja suostui suuresta maksusta pyyntöön. Aamun sarastaessa saapuivat he satamaan, missä laivat tavallisesti ottivat lastia. Rannalla olevassa majatalossa oli ajureita. Mikael pyysi yhtä näistä kyyditsemään itseään Levetincz'iin. Hänen aikomuksensa oli hankkia Levetincz'in tilanhoitajalta tietoja kaikesta, mitä hänen viisikuukautisen poissaolonsa aikana oli tapahtunut, joten ei hänelle olisi mikään uutta eikä mikään hämmästyttäisi häntä Komorniin palatessa. Levetincz'issä oli yksikerroksinen herraskartanorakennus, jonka toisessa siivessä asui tilanhoitaja vaimoineen ja toinen oli varustettu Timarin varalle. Tästä rakennuksen osasta veivät eräät portaat entiseen metsästyspuistoon, ja näitä portaita myöten voi päästä suoraan siihen huoneeseen, jonka Timar oli valinnut konttorikseen.
Mikaelin täytyi jännittää huomiokykynsä pienimpiinkin pikkuseikkoihin, voidakseen johdonmukaisesti valehdella.
Hän oli ollut poissa viisi kuukautta ja tehnyt sinä aikana pitkän matkan. Mutta tämän kanssa on huonosti sopusoinnussa se seikka, että häneltä puuttuu kaikki matkakapineet. Metsästyslaukussaan ei hänellä ole muuta kuin se liinainen, paidallinen puku, jonka Noëmi on ommellut, sillä ne vaatteet, jotka hänellä oli yllään saareen tullessa, olivat kylmemmän ajan varalle ajatellut ja ne ovat sitäpaitsi nyt rikkinäiset ja kuluneet, kuten hänen saappaansakin. Hänen olisi vaikeata selittää ulkoasuaan.