Hänen edessään oli avoinna suuri pääkirja, jonka ääressä hän oli työskennellyt.
Ristiriitaisten tunteiden myrsky kuohui Timarin sielussa. Siinä oli hämmästystä siitä, että ensimmäinen henkilö, jonka hän salaperäisen matkansa jälkeen kohtasi, oli Timea, siinä oli iloa siitä, että tämä oli yksin ja yllätys oli se, että Timea istui työssä täällä.
Timea loi hämmästyneenä silmänsä ylös Mikaelin astuessa sisään. Sitten hän heti kiirehti häntä vastaan ja ojensi vaiti hänelle kätensä.
Nämä valkeat kasvot olivat nytkin selittämätön arvoitus hänen puolisolleen. Hän ei osannut lukea niistä mitään. Tiesikö tämä nainen jo kaikki? Aavistiko hän jotakin vai eikö? Mitä oli kätkettynä tämän kylmän välinpitämättömyyden alle? Vaikenevaa halveksumistako? Vai salattua, uhrautuvaa rakkautta? Vai oliko se vain lymfaattisen verenkierron apaattinen ilmaisu?
Hänkään ei tiennyt, mitä sanoa Timealle. Tämä ei ollut huomaavinaan Mikaelin risaisia vaatteita. Naiset osaavat taidon nähdä ja kuitenkin olla näkemättä.
"Minua ilahuttaa, että olette palannut", sanoi Timea vihdoin matalalla äänellä. "Minä olen joka päivä odottanut teitä. Viereisestä huoneesta löydätte vaatteenne. Kun olette pukeutunut, pyydän teitä tänne. Silloin olen minäkin valmis."
Näin sanoen hän pisti kynän hampaidensa väliin.
Mikael suuteli hänen kättään. Kynä, joka oli poikkipuolin hänen suussaan ei juuri ollut omiaan viekottelemaan suutelemaan huulia.
Mikael meni viereiseen huoneeseen, missä hän tavallisesti pukeutui.
Sieltä hän löysi pesuvadin täynnä vettä, puhtaan paidan ja vaatteensa sekä kiiltonahkasaappaat; kuten kotona Komornissa, — Koska hän ei voinut otaksua Timean tietäneen hänen palaavan juuri sinä päivänä, oli jälellä vain mahdollisuus otaksua Timean joka päivä odottaneen häntä — ja kuka ties kuinka kauan.