"Ah, herra von Levetinczy, oletteko siis vihdoinkin palannut kotiin? Olipa todella rakastettava päähänpisto kirjoittaa rouvallenne: 'Tässä ovat avaimeni, tässä kirjani. Ole niin hyvä, rakas vaimoni, ja hoida liikeasioita edestäni', ja sitten jättää meidät viideksi kuukaudeksi tietämättömiksi siitä, missä te vaelsitte."
"Pyydän Atalia!" hillitsi häntä Timea.
"Enhän minä nuhtele herra Levetinczyä siitä, että hän on ollut niin kauan poissa; sehän on erittäin rakastettavaa aviomiehen puolelta. Tapahtuuhan muidenkin avioparien kesken sellaista, että toinen matkustaa Karlsbadiin, toinen Emsiin. Mutta me kiitämme tällaisesta huvista. Istua keväästä syksyyn täällä Levetinczyssä, missä paitsi talonpoikia ja sääskiä ei ole ainoatakaan elävää olentoa, riidellä aikaisesta aamusta myöhään iltaan myllärien ja merimiesten kanssa tahi sulkeutua konttoriin, lähettää kirjeitä joka maanosaan ja opiskella englannin ja espanjan kielioppeja voidakseen tulla toimeen englantilaisten ja espanjalaisten asiamiesten kanssa — se ei toden totta ole mikään huvitus nuorille naisille."
"Atalia!" sanoi Timea ankarasti.
Mikael istuutui hiljaa paikalleen, jonka hän tunsi tavanmukaisista veitsestä, kahvelista ja lasista.
"Olemme joka päivä odottaneet teitä, joka päivä on pöytä ollut katettu teitäkin varten."
Mikael jaksoi tuskin odottaa siksi, kunnes ateria oli ohi. Atalia ei enää puhunut mitään, mutta aina kun Timar katsoi häneen, saattoi hän hänen silmistään lukea mitä selvintä suuttumusta.
Tämä oli hänelle rauhoittava merkki.
Kun he olivat aterioineet, pyysi Timea miestään seuraamaan konttoriin. Mikael mietiskeli, minkä sadun hän kertoisi vaimolleen tämän kysyessä hänen matkaansa.
Sellaisenko, jommoisia Teodor Kristyan keksi, niinkö?