Timar tunsi sydäntänsä ahdistavan astuessaan omaan kotiinsa. Koti on joko taivas tai helvetti. Nyt hän vihdoinkin saa kokea, mitä näiden selittämättömien marmorikasvojen kylmyys kätkee.
Seuratessaan vaimoaan tämän huoneeseen sai Timar kirjoituspöytänsä avaimen.
Hän tiesi jo niin paljon, että Timea oli avannut laatikon ja etsinyt hänen papereittensa joukosta mainittua sopimusta.
Kirjoituspöytä oli vanha taidekalu, jonka yläosaa peitti kaareva, viuhkamainen pyöräkansi, jonka saattoi työntää ylös. Sen takana oli suuria ja pieniä laatikoita. Suuremmissa oli sopimuksia, pienemmissä arvopapereita ja kalleuksia. Koko kaappi oli tehty raudasta ja maalattu mahonginväriseksi; lukko oli taideteos, joka ei auennut — käänsi sitten avainta oikealle tahi vasemmalle, ellei tuntenut salaista koneistoa. Timea oli selvillä salaisuudesta ja hän saattoi helposti päästä laatikkoihin.
Levottomasti sykähtelevin sydämin veti Timar ulos laatikon, jossa hän säilytti niitä kalleuksia, joita hänestä oli varovaisinta olla myymättä. Sellaisilla kalleuksilla on tuntijansa joka taholla; se on tiede, samanlainen kuin muutkin, professoreineen ja opetuslapsineen, jotka määrätyistä tuntomerkeistä erottavat, mistä tämä kivi ja tuo kamé ovat kotoisin. Ja sitten seuraa kysymys: Kuinka te olette joutunut sen omistajaksi? Vasta "hankkijan" jälkeläinen kolmannessa polvessa uskaltaa avoimesti näyttää sen.
Jos Timea on ollut kyllin utelias vetämään ulos laatikon, niin on hän myös nähnyt nämä kalleudet. Siinä tapauksessa hän myös on tuntenut timanttikoristeen, jossa on hyvin hänen näköisensä kuva. Se on varmaankin hänen äitinsä kuva, ja silloin hän tietää kaikki. Hän tietää Timarin ottaneen haltuunsa hänen isänsä kalleudet. Pimein, kenties rikollisin keinoin hän on silloin myös hankkinut itselleen tämän satumaisen rikkauden, jolla hän on voittanut Timean käden, näyttelemällä jalomielisen osaa sitä kohtaan, jonka on ryöstänyt.
Kenties hän ajattelee jotakin vielä pahempaa kuin todellisuudessa on tapahtunut. Hänen isänsä salaperäinen kuolema, hänen yhtä salaperäinen hautaamisensa voisivat helposti johtaa ajattelemaan, että Timarin sormi on mukana tässäkin jutussa.
Ja jos Timea on päässyt perille kaikesta tästä, jos hänellä on sellaisia epäluuloja, mitä silloin merkitsee hänen uhrautuva uskollisuutensa, hänen levoton huolenpitonsa miehensä kunniasta ja maineesta? Eikö se kaikki ole vain sen syvän halveksumisen ilmaisua, jota hänen ylevä sielunsa varmasti tuntee kunniansa unohtanutta miestä kohtaan, jonka nimeä hän kantaa, johon hänet on yhdistetty ja jota ylpeys käskee kunnioittamaan sen valan tähden, jonka hän on vannonut alttarin ääressä.
Tämä olisi toki sietämätöntä miehelle!
Hänen oli hankittava varmuutta! Hänen oli otettava avuksi vieläkin uusi valhe.