Hän otti laatikosta timantteihin upotetun valokuvan ja lähti se kädessään Timean luo.
"Rakas Timea", sanoi Mikael istuutuen vaimonsa viereen, "minä olen oleskellut jonkun aikaa Turkinmaalla. Saatte myöhemmin tietää, mitä olen tehnyt siellä. Ollessani Skutarissa tarjosi eräs amerikkalainen jalokivikauppias minulle erästä timantteihin upotettua kuvaa, joka on sangen suuresti teidän näköisenne. Minä ostin sen ja saan täten jättää korun teille."
Näin hän oli pannut kaikki yhden kortin varaan.
Jos Timean kasvot kuvan nähdessään säilyttäisivät tavallisen, kylmän välinpitämättömyyden ilmeen, jos hän antaisi silmiensä rankaisevan katseen siirtyä koristeesta puolison kasvoille, silloin hän tahtoisi sanoa: "Sinä et ole ostanut tätä koristetta Skutarista — se on jo kauan virunut pöytälaatikossasi. Herra ties mistä olet sen ostanut. Kuka tietää missä sinä olet kuljeskellut? Kuka tietää, mikä pimeys sinua ympäröi?"
Ja silloin Timar olisi hukassa.
Mutta ei mitään tällaista tapahtunut.
Nähdessään kuvan muuttuivat Timean kasvot äkkiä. Hänen marmoripiirteissään kuvastui sellainen mielenliikutus, jota ei voi peittää eikä salata. Hän taittui molemmin käsin kuvaan ja suuteli sitä kiihkeästi. Hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä. Tunne purkautui esiin. Timean kasvot alkoivat elää.
Mikael oli pelastettu.
Kauan pidätettyjen tunteittensa voittamana Timea alkoi kiivaasti nyyhkyttää.
Silloin astui Atalia sivuhuoneesta esiin. Hän näytti hämmästyneeltä.
Hän ei milloinkaan ollut kuullut Timean itkevän sillä lailla.