Kun Timea huomasi hänet juoksi hän häntä vastaan kuin lapsi ja huusi itkun ja naurunsekaisella äänellä: "Katso, katso! Äitini kuva!… Hän on antanut sen minulle!"
Ja näin sanoen hän juoksi takaisin Mikaelin luo, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskasi liikutettuna:
"Kiitoksia… tuhansia kiitoksia!…"
Timarista tuntui kuin se hetki olisi tullut, jolloin hänen olisi pitänyt suudella noita huulia ja sen jälkeen suudella ja yhä vain suudella niitä.
Mutta hänen sydämensä lyönnit sanoivat hänelle: "Sinun ei tule varastaa."
Kaiken senjälkeen, mitä "Vapaalla Saarella" oli tapahtunut, olisi suudelma näille huulille ryöväystä.
Samassa hän tuli ajatelleeksi jotakin muuta.
Hän meni takaisin huoneeseensa ja otti esille kaikki korut, joita oli säilyttänyt pöytälaatikossa.
(Ihmeellinen vaimo, joka, vaikka avain on hänen käsissään, jättää koskematta salaiset laatikot ja etsii vain sitä paperia, jota tarvitsee!)
Senjälkeen hän sulloi kaikki kalleudet metsästyslaukkuunsa, joka oli ollut hänen selässään hänen tullessaan Levetincz'iin ja palasi sen kera vaimonsa luo.