Oli tavallista pyytää onnittelijoita jäämään päivälliselle.
Fabulaakin kohtasi tämä kunnia.
Fabula oli sangen avomielinen mies, joka puhui suunsa puhtaaksi. Kun viini oli hellittänyt hänen kielensä siteet, ei hän voinut olla sanomatta armolliselle rouvalle, että hän, ensi kerran nähdessään armollisen rouvan neitinä, ei olisi voinut luulla hänestä tulevan niin hyvää perheenemäntää ja sitäpaitsi herra Levetinczyn puolisoa. Olipa hän oikeastaan pelännytkin häntä. Ja kas, miten ihmeellisesti jumalallinen kohtalo johtaa kaiken ja miten lyhytnäköinen ihmisen silmä on! Kuinka kaikki onkaan kääntynyt hyväksi! Mikä onni vallitseekaan tässä kodissa! Kuulkoon vain kohtalo niidenkin huokaukset, jotka rukoilevat taivasta suomaan sydämenhyvälle herra Levetinczylle onnen nähdä uuden vieraan, pienen enkelin haahmossa!
Timar peitti säikähtyneenä lasinsa kädellään. Jos tämä viini saa ihmisen puhumaan kaikki, mitä ajattelee, niin hän ei uskalla juoda enää pisaraakaan. Hänen sielussaan välähti ajatus:
"Se rukous voisi tulla kuulluksi odottamattomalla tavalla!"
Ystävämme Fabula ei vain tyytynyt toivomaan kaikkea hyvää; hän luuli olevansa pakotettu myös antamaan hyviä, käytännöllisiä neuvoja.
"Mutta armollinen herra rasittaa itseään varmasti liian paljon. Ei se kelpaa. Ihminen elää vain kerran ja miksi hän elää? Minä en, totta tosiaan, antaisi niin kauniin ja niin kelpo vaimon olla niin kauan yksin. Mutta mitä sille kukaan voi, että maa polttaa armollisen herran jalkojen alla! Alituisesti hän vaivaa aivojaan jollakin uudella aatteella ja hänen täytyy aina olla itse mukana. Siksi onnistuvat kaikki hänen yrityksensä. Kenen muun päähän olisi pistänyt lähettää jauhoja Unkarista Brasiliaan? Tunnustaakseni totuuden: kuullessani asiasta puhuttavan arvelin itsekseni — anteeksi karkeuteni! — Armollinen herra on tullut hulluksi, kun lähettää jauhoja toisesta maanosasta toiseen. Ennenkuin se tulee perille, muuttuu se liisteriksi. Sitäpaitsi kasvaa siellä suurissa puissa kokonaisia leipämetsiä ja pienissä sämpylöitä. Ja nyt — mitä kunniaa olemmekaan saaneet osaksemme yrityksestä! Mutta tietysti, missä armollinen herra itse pitää silmällä kaikkea…"
Tässä puheessa oli niin paljon tiedotonta ivaa, ettei Mikael voinut pidättäytyä vastaansanomasta.
"Rakas John, jos tämä oli syynä yrityksen onnistumiseen, niin on sinun käännyttävä ylistyksinesi vaimoni puoleen, sillä hän se johti kaikkea."
"Niinpä kyllä, kaikella kunnioituksella puhuen armollisen rouvan ominaisuuksista; mutta armollisen herran luvalla tiedän, mitä tiedän. Tiedän varsin hyvin, missä armollinen herra on oleskellut koko kesän."
Mikael tunsi hiuksiensa nousevan pystyyn. Tietäisikö tämä mies, missä hän oli ollut? Se olisi kauheata.