Noëmi oli valvonut tämän yön lapsensa luona. Hän oli nähnyt sen kuolinkamppailun ja niellyt kyyneleensä sydämeensä. Ihme, ettei sydän haljennut!
Tullessaan Mikaelin luo, hän hymyili jälleen.
"Olitko pikku Dodin luona?" kysyi sairas.
"Olin, olin hänen luonaan."
"Nukkuuko hän nytkin?"
"Nukkuu."
"Se ei ole totta."
"Toden totta, hän nukkuu…"
Noëmi oli juuri painanut hänen silmänsä umpeen ikuiseen uneen.
Eikä hän uskaltanut ilmaista tuskaansa! Hänen täytyi näyttää sairaalle hymyilevät kasvot!