Taaskin valkeni uusi aamu. Mikaelia alkoi vaivata unettomuus. Hän ei voinut sulkea silmiään eikä nukkua. Sitäpaitsi häntä vaivasi ajatus, mitä pikku Dodi teki. Hän lähetti Noëmin lakkaamatta ulos katsomaan, eikä häneltä puuttunut mitään.
Ja joka kerta mennessään ulos, Noëmi suuteli paareilla lepäävää pikku
Dodia puhuen hyväileviä sanoja pettääkseen siten Mikaelia.
"Pikku Dodiseni, rakas Dodiseni! Vieläkö nukut? Pidätkö vielä minusta?"
Ja sitten hän tuli takaisin sanomaan Mikaelille, ettei Dodilta puuttunut mitään.
"Poika nukkuu liian paljon", sanoi Mikael. "Miksi et herätä häntä?"
"Minä herätän kyllä hänet pian", vastasi Noëmi hiljaa.
Mikael nukahti nyt vähäksi aikaa. Vain muutamaksi minuutiksi ja sitten hän äkkiä hypähti ylös.
"Noëmi", hän huusi, "Dodi on laulanut. Minä kuulin hänen laulavan ja hän lauloi niin kauniisti!"
Noëmi painoi molemmat kätensä sydäntään vasten pidättäen yli-inhimmillisellä voimainponnistuksella tuskaansa purkautumasta.
Hän laulaa jo taivaassa, enkelien kuorossa, seraafimiljoonien keskuudessa.