Mikäs muu neuvoksi naulasepälle kuin vielä iloita tuosta uudesta kolmen kuukauden vankeudesta, niin säikähtynyt hän oli.
"Mutta, Herran tähden, kuinkas minun sitten tulee sanoa?"
"Sinun olisi pitänyt sanoa: 'Eläköön tasavalta! Eläköön vallankumous!'"
Naulaseppä vielä kerran kerrotti itselleen nämä sanat ja lupasi ne oppia, jonka perästä nöyrällä kohtaloonsa-tyytymyksellä antoi viedä itsensä takaisin pimeyden valtakuntaan.
* * * * *
Seuraavain kolmen kuukauden kuluessa muuttuivat melkein kaikki asiat, yksin vaan János-konnstapelin tila ei muuttunut. Häntä ei ollut nurjalla onnella voimaa sysäistä pois viralta, niinkuin se lukemattomille muille teki; hän yhä vielä pysyi vanginvartijan apulaisena niinkuin ennenkin. Häntä onni kannatti kämmenellään.
Syyskuu oli nyt tullut. Naulasepän vankeusaika oli loppuun kulunut.
János-konstapeli saattoi hänet ulos vankihuoneesta.
Kaukaa jo saattoi nähdä vangin silmistä, että hän jotain tärkeätä tahtoi lausua; hän tarttui János-konstapelin käteen ja tunteikkaasti kyyneleitä vuodattain alkoi näin puheensa:
"Sanokaa, hyvä János-konstapeli, tuolle herralle tuossa, että nöyrimmästi suutelen hänen kättänsä ja toivotan hänelle täydestä sydämmestäni: 'Eläköön vallankumous.'"
Niinkuin julma susi lampaasen, niin, ne sanat kuultuansa, János-konstapeli tarttui naulaseppään, ja pitkä aika kului ennenkuin hänen mielensä sen verran asettui, että hän, kun taas oli vienyt vangin pieneen kammariin, sai liikutukseltaan sanat suustansa.