Kauhu valtasi nuoren munkin. Kädet putosivat sivuille, kuin halvauksen saaneina, kasvot tulivat palttinan näköisiksi. Silmät kääntyivät taivasta kohden, huulet aukenivat; sielunsa silmillä näki hän ikäänkuin ilmestyksessä ohitsensa lipuvan koirannahkakansiin sidotun ihmisellisen viisauden, poikien rikkiruoskitut selät, Iivana Julman sekä inquisitionin kidutuskamarin. Ne kuvat täyttivät hetkeksi hänen sielunsa. Hänen päätöksensä horjui, vastustuskyky murtui — hän nosti kirjeen lattialta, käänsi sen kokoon, pisti povelleen ja lausui päättävästi: "menen linnaan."
II.
Vielä samana päivänä meni luostarin konventilta vastine linnan herrattarelle. Siinä ilmoitettiin, että isä Siegfried oli valittu kasvattajaksi ja että hän jo huomenna saapuu virkaansa.
Uutta tointansa varten sai isä Siegfried komean vaatetuksen. Vaikeaksi kävi tuntea entistä rääsyistä, paljasjalkaista kerjäläismunkkia tuossa muhkeassa, kookasvartaloisessa, silkkimantteliin ja kiiltohattuun verhotussa luostari-isässä, joka suurta, koirannahkakansiin sidottua kirjaa kainalossaan kantaen seuraavana aamuna astuskeli maantietä myöten jesuittiluostarista Madocsanyn linnaa kohden. Luostari ja linna olivat toisistaan noin tuhannen askeleen välimatkalla.
Linnan portissa oli suuri tungos. Siinä hyppi ja sinne tänne juoksenteli useita ihmisiä, jotka koettivat välttää pihalta hyökkäävän villin koirajoukon puremista. Tässä talossa oli nimittäin suuri paljous kaikellaisia vihaisia koiria, jotka vieraiden tullessa päästettiin heidän päällensä. Pihassa oli myös vihainen kukko, joka taistelunhaluisena, kynnet ja nokka sojossa, lensi sen onnettoman päätä kohden, jonka oli onnistunut hengissä suoriutua koirista portissa. Lisäksi nuori linnanherra narrineen, heitukoineen [palvelijoineen] ja koiranhoitajineen oli muurilla vahdissa ja sieltä jousipyssyllään ammuskeli rauhallisia ohikulkevia.
Siksi päivää, jona Siegfriediä odotettiin, oli linnanherratar erittäin varustanut miehisen palvelusväkensä jousipyssyillä, niihin kuuluvine nuolineen sekä lingoilla ja muilla sopivilla heittimillä, kuin myöskin koirat oli irti laskettu, sillä hänen mielestään tulisi olemaan erittäin hauskaa katsella, kun hurja väki ynnä vihaiset koirat ahdistelevat kunnianarvoisaa isää. Hän oli ikävystynyt ja tarvitsi hiukan huvitusta. Ikävyyden lisäksi tuli vielä äkkiarvaamatta tulinen viha, joka aiheutui siitä, että hän juuri äsken metsänvartialta sai kuulla, kuinka naapurilinnan, Mitoschinin, omistaja oli viime yönä hyökännyt Madocsanyn alueelle, tappanut sieltä paljo metsänriistaa sekä vastarintaa yrittäneet kreivittären palvelijat sidottanut puuhun ja lisäksi annattanut heille kelpo selkäsaunan.
Madocsanyn ja Mitoschinin välillä oli nimittäin ammoisista ajoista vallinnut riita. Sitä olivat omistajat monessa polvessa koetelleet ratkaista nyrkeillä, jopa toisinaan aseillakin. Nykyään, kun Madocsanyn omistus oli langennut heikommalle sukupuolelle, ei tosin suhdetta enää pidetty yllä käsivoimilla eikä miekoilla, mutta sitä enemmän salakeinoilla ja pienillä, molemminpuolisilla partioretkillä, joten siis välit eivät suinkaan olleet parantuneet, vaan päinvastoin tulleet monta vertaa entistään katkerimmiksi.
Munkkiraukan rääkkäys ehkä vähän lievittäisi mielen katkeruutta.
Heti kun siis luostari-isän musta olento näyttäytyi portissa, hyökkäsi häntä vastaan ottamaan yhdeksän raivoisaa koirahurttaa. Mutta Siegfried ei ollutkaan arkalasta kotoisin; jäi vain rauhallisena seisomaan petojen eteen ja, kun ne kärhentelivät puremaan, aukaisi kainalossaan kantamansa suuren nahkakantisen kirjan sekä räjähytti sen taaskin kiinni aimo mäjäyksellä. Koirat luulivat että ammuttiin sekä hyökkäsivät sen vuoksi aika kiireellä kaikille ilman suunnille ja jättivät munkin rauhaan.
Siten pääsi Siegfried vahingoittumattomana pihalle, jossa nuori herra — hänen tuleva oppilaansa — parasta aikaa oli pallosilla heitukan, koirarengin ja narrin keralla.