Linnat joutuivat aatelissukujen haltuun. Salaisen käytävän loppukohta unhottui kummassakin, niin ettei sitä enää lainkaan tiedettykään; koko käytäväkin vähitellen häipyi ihmisten mielistä.
Tuo salaperäinen kirja olisi sen kaikille kertonut, jos vaan sitä olisi osattu lukea. Mutta sen oli ainoastaan isä Siegfried voinut tehdä.
V.
Vastapäätä Madocsanya loistelee Mitoschinin linna. Se loistaa oikeen sananmukaisesti, sillä sen neljä tornia ovat katetut kiiltäväksi tinatuilla rautalevyillä, jotka auringon niiden päälle paistaessa leimuavat kuin suuri tuliroihu. Tornit ovat rakenteeltaan venäläistä sipulityyliä. Vielä viideskin torni kohottaa huippuansa solakkain hopeapoppelien välistä. Sen huippu on koristettu ristillä, toisissa on tähti.
Tuosta viidennestä tornista voipi vielä tänäkin päivänä nähdä, että se on aikanaan kuulunut pieneen kirkkoon, jonka hussilaiset olivat rakentaneet pyhän Antoniuksen kunniaksi. Nykyinen linnanherra, Grazian Likovay, oli sen äidiltään perinyt. Tämä äiti, Susanna Szuhay nimeltään, oli innokas katolilainen. Linnan oli hän antanut pojalleen sillä ehdolla, että paavilainen kirkko kartanonpihassa pidettäisiin entisessä kunnossaan edelleenkin ja että läheisestä, Teplassa sijaitsevasta sielunhoitovirastosta palkattaisiin pappismunkki, joka siellä pitäisi ainakin kerran viikossa messun, huolimatta siitä oliko kuulijoita eli ei.
Poika olikin täyttänyt äitinsä testamentin ehdon, sillä muussa tapauksessahan olisi koko linna cum appertinentiis langennut valtiolle.
Katolinen kirkko seisoi siis edelleenkin Mitoschinin pihassa. Heleä-ääninen kellokin oli vielä paikoillaan, sillä Grazianilla ei ollut tarvista sitä edes rahoiksi sulattaa. Eikä suinkaan liioin kielletty Teplan lukkariakaan, jos hän tahtoi sitä tulla soittamaan määrättyinä aikoina.
Mutta kumminkin oli asian laita niin, että jos hurskaat naiset joskus olisivat tähän kirkkoon eksyneet hartauttansa harjoittamaan, olisi siitä ollut iloa ja kenties huvitustakin ainoastaan messua lukevalle papille, mutta ei heille itselleen vähääkään sielun rakennusta.
Kello oli kyllä ylhäällä tornissa, kuten edellä sanottiin, mutta siinä ei ollut mitään hihnaa eikä soittonuoraa, ei myöskään sen luo johtaneet mitkään portaat tai tikapuut. Teplan lukkarille olisi siis ollut sula mahdottomuus saada kelloa soimaan, vaikka hän sitävarten olisi Mitoschiniin jolloinkin tullutkin.
Mutta vaikka kello olisikin saatu ääntelemään, ei kuitenkaan kukaan hurskas ihminen olisi jalkaansa astunut kirkkoon siellä olevan alttaritaulun takia. Se oli erään italialaisen mestarin maalaama ja kuvasi pyhän Antoniuksen kiusausta. No siinähän aiheessa ei nyt olisi itsessään mitään moittimista, mutta sitä oli käsitelty niin jumalattomalla tavalla. Pyhimyksen kiusaajana esitettiin nimittäin ennen näkemättömällä julkeudella maalattu ilkialaston nainen. Sen nähtyään jokainen todellisesti hurskas sielu jo kirkon ovelta takaisin kääntyi ja kiireimmiten pakoon lähti. Semmoiset alttaritaulut saattavat kenties olla kyllä paikallaan kuumaverisille italialaisille, mutta meidän vuoriseutumme ovat liian kylmät niille.