Luonnollista on myöskin, ettei kellään sielunhoitajalla ollut halua tulla lukemaan messua semmoisen alttaritaulun edessä ja siihen kääntyneenä.
Löytyi kuitenkin Mitoschinissa muuan viatoin olento, jota tuo julkea alttarikuva ei lainkaan loukannut. Se oli itse linnanherran tytär, Magdaleena nimeltään, joka oli ainoa paavilainen, ei ainoastaan tässä linnassa, mutta myöskin koko kylässä. Unkarin lain mukaan, nimittäin protestanttisen isän ja katolisen äidin lapset jakavat taivaan valtakunnan riemut siten, että pojat perivät isän uskon ja tyttäret äidin kirkollisen katsantokannan. Herra Grazian Likovay oli itse kiivas protestantti, joka kovasti vihasi pappeja ja munkkeja. Sitävastoin oli hänen puolisovainajansa ollut katolinen. Niin ankara oli linnanherra uskonasioissa tytärtäänkin kohtaan, ettei sallinut hänen sisällä huoneissa lukea paavilaista rukouskirjaa, eipä edes rukousnauhaa kantaa. Joka hartautta tahtoo harjoittaa, menköön kirkkoon! Sehän on aivan lähellä. Takaiselta linnan portilta johti sinne vuosisatoja vanha, mutkainen, jättiläislehmusten reunustama tie, joka kuitenkin nykyään kasvoi niin korkeata ja tiheätä ruohoa, että kulkeminen oli siinä vaikeata. Alue ympärillä oli sitäpaitsi karhujen asuntopaikkana. Herra Likovaylla oli nimittäin kaksi muhkeaa karhua, jotka vapaasti, ilman kahleita saivat juoksennella linnan ja kirkon välisellä maakappaleella ja lehmuskäytävässä. Vaikkakin linnan ja tämän seudun välissä oli korkea, paksu kivimuuri, kuului kartanon puolelle selvästi petojen kumea karjunta.
Nämä karhut myöskin osaltaan olivat suurena syynä siihen, että kirkkotie oli saanut niin ruohottua. Ei kukaan mielellänsä mene rukoilemaan semmoiseen paikkaan, jossa on vaarassa tulla karhujen kanssa tekemisiin kesken parasta hartautta.
Kun linnan torninvartija torvensa äänekkäällä törähdyksellä ilmoittaa illan seitsemättä tuntia, aukeaa muuan karhupihalle antava ikkuna ja kuuluu kimakka pillin ääni. Sitä kohden laukkaavat nuo molemmat petoeläimet aikavauhtia, silloin tällöin kumealla murinallansa antaen tietää, mihin asti jo ovat ehtineet. Syvä, tuota murinaa matkiva ihmisääni, lausuu kummankin karhun nimen ja samassa heitetään suuri, verinen lihankappale alas ruohistoon. Sen ottavat villipedot ilonkiljunnalla vastaan. Kumpikin tarttuu kynsin ja lampain veriseen möhkäleeseen ja koettaa repiä itselleen niin suuren palasen kuin mahdollista. Ne ovat kaksoisia ja keskenään sangen epäluuloisia. Toinen luulee aina, että veljensä on saanut suuremman kappaleen ja oikeaa tasajakoa ylläpitääkseen hyökkää senvuoksi tämän kimppuun. Toisella ovat samanlaiset mielipiteet ja menettelee luonnollisesti myös samaten. Siten syntyy tulinen tappelu, jota, pienillä väliajoilla keskeytettynä sekä luita ja ytimiä vihlovalla ärjynnällä säestettynä, jatkuu koko yösen.
Linnanmuurin ikkuna sulkeutuu ja karhut jäävät yksikseen kahakoimaan.
Vähitellen voittaa yö jo hämärtämän päivän ja Waag-joen sumut kietovat kosteaan, pehmeään verhoonsa koko laakson. Linnan pohjoinen sivusta on aivan pimeä. Ei ainoastakaan ikkunasta tuijota edes pienoista kynttilän valoa. Mutta kaikkein nukuttua aukenee kirkkotielle johtava takaportti hiljaisesti ja ilman narinatta. Naisellinen olento hiipii siitä ulos. Hän on kuin unikuva, kuin ilmestys, pitkä valkea mantteli peittää solakan vartalon sulot. Pään ympärillä liehuu musta harsohuntu. Hän katselee ympärillensä, kuuntelee, tutkii, lähtee vihdoin liikkeelle ja katoaa pimeyteen. Hän on aivan yksin ja ilman valoa mukanaan. Askelten ääni ei häntä ilmaise, sillä ruoho on pehmeää. Ainoastaan valkoinen verho osottaa, missä keveä olento liikkuu. Kuuluu kumeata murinaa, kaksi muodotonta mustaa möhkälettä kiiruhtaa juoksujalassa kulkijaa kohden. Niiden valkeat hampaat ja hehkuvat silmät loistavat pimeässä. Mutta haamu ei kirkaisekaan säikähdyksestä. Hän heittelee oikealle ja vasemmalle jotain — hunajakakkuja, karhujen mieliherkkuja. Ne sieppaavat ne sukkelasti ja tyytyväisinä muristen. Sillä aikaa rientää olento salaman nopeudella ruohon peittämää tietä myöten kirkon ovelle. Sen hän avaa ja astuttuaan sisään jälleen perässään sulkee.
Mitä tuo valkea haamu mahtoi kappelista etsiä yösydännä, yksinään, synkän pimeyden ympäröimänä?
* * * * *
Herra Grazianilla oli tänään luonansa paljo vieraita, sillä kulumassa oli muistorikas päivä, hänen ainoan poikansa, muhkean Kasimirin kuolinpäivä. Hautauspäivänä oli Grazian maahanpaniaisiin saapuneille ystäville, tovereille, munkeille, ylioppilaille, laulajille ja ilveilijöille luvannut, että näitä maahanpaniaisia tullaan edelleenkin viettämään joka vuosi niiden vuosipäivänä samalla tapaa kuin ensimäiselläkin kertaa — samoin kuin ensi kerrallakin, jolloin ruumis paareille asetettuna makasi suuressa asehuoneessa ja kumppanit toinen toisensa perästä arkkua lähestyivät sekä ruumiille täytettyä pikaria tarjosivat, jonka jälkeen sen itse tyhjensivät toivottaen vainajalle onnellista ylösnousemista.
Grazian oli pitkä, leveähartiainen mies; hän ontui toista jalkaansa luuvalon tähden. Kasvoilla oli kuparin väri, silmät verestivät, silmälaudat olivat turvoksissa ja niitä reunustivat paksut, karkeat silmäkarvat, jotka, samoin kuin suuret viiksetkin, törröttivät kaikille ilman suunnille. Päälakensa ja pääkopan takaosan oli hän, turkkilaista tapaa noudattaen, ajellut paljaaksi; ainoastaan etualalle oli jätetty pitkät palmikot, jotka lakin, mitä ei milloinkaan päästä otettu, alta riippuivat kummallekin ohimolle. Paksun kaulan suunnatoin lihavuus peitti mahtavina poimuina kankean nutun kauluksen ja alaspäin riippuvat posket estivät kokonaan näkymästä kaulahuivin suuren solmun. Lyhyt mantteli oli vain huolettomasti hartioille heitetty; paidan hijansuut olivat sidotut nuoralla kalvosimien kohdalta. Ulkonaiseen asuunsa ei hän pannut mitään huomiota; siinä oli hänen mielestään tarpeeksi, kunhan nutun napit olivat kultaa. Leveässä turkkilaisessa vyössä ei miekkaa riippunut, vaan sen sijasta oli siihen pistetty lyhytvartinen kirves. Kannuksilla varustettujen, korkeiden saapasten varsista näkyi käyrän puukon turkooseilla loistavasti koristettu pää. Liikkeissään ilmeni kärsimättömyys ja kopeus, joka ei vastaansanomista suvainnut. Kamalaa oli häntä nähdä vihastuksissaan tai ikävystyneenä. Puhua hänen kanssaan oli mahdotointa. Siitä, mitä toinen sanoi, ei hän vähääkään välittänyt, eipä edes suonut suun vuoroa kellekään. Ja se, mitä hän itse sanoi, piti ehdottomasti tulla muidenkin mielipiteeksi. Jos hän jollekin sanasen virkkoi, oli se käsky, jota paikalla, vähääkään vastaansanomatta tuli totella, muuten sai pian tehdä lähempää tuttavuutta herran paksun, koukkupäisen kepin kanssa.