"Käy, tyttäreni, nyt kirkkoon ja rukoile veljesi sekä erään toisenkin sielun puolesta!" sanoi Grazian, tullessaan karhuja ruokkimasta.
Joku oli hänet näillä sanoilla varustanut ennakolta, ja tuo joku oli herran eroamatoin seuralainen, mestari Mathias. Grazianin raskas, mahtava vartalo tarvitsi nimittäin aina tukea, tarvitsi aina nojautua toisen olkapäähän. Samoin myös sielukin tarvitsi semmoisen tuen. Sielu kyllä ei läheskään ollut niin suuri kuin ruumis. Se päinvastoin tarvitsi hyvinkin pienen tilan eikä likimainkaan kyennyt muhkeata ruumista joka paikasta täyttämään. Sen vuoksi täytyi mestari Mathiaksen ajatella linnanherran puolesta ja varustaa hänet tärkeimmillä henkisen elämän ilmauksilla. Grazian ei nimittäin ollut mies itsestänsä edes vähäpätöisintäkään ajatusta muodostamaan. Häntä johtivat yksinomaan vietit, vaistot ja silmänräpäykselliset päähänpistot; ne määräsivät hänen koko toimintansa ja elämänsä.
Mestari Mathias oli myöskin huolehtinut näistä maahanpaniaisten kertauksesta. Hän oli varustanut ruokaa ja juomaa, vihdoin myöskin pitänyt huolta, että oli saatu sopivia juhlavieraita, s.o. juoppolalluksia, narreja, kerjäläis-ylioppilaita, luostareistaan karkoitettuja munkkeja, hävinnyttä aatelisväkeä, kaikellaisia seikkailijoita, semmoisia, joilla on koto joka paikassa ja sänkyvaatteet selässään, slovakkilaisia laulajoita, Puolan juutalaisia y.m. sen tapaista joukkoa. Kaikilla näillä oli väljä kurkku ja avara vatsa sekä varastossa rivoja puheita ja ruokottomia lauluja. Ja muutahan ei Grazian Likovayn juhlissa kaivattukaan.
Korkeassa, holvikattoisessa salissa, mihin kaksisataa vierasta mahtui, oli kolme pitkää, katettua pöytää. Ruoka ja juoma olivat jo velvollisuutensa tehneet; vaadittiin myös jotain henkisempää. Sitä saatiinkin. Ensiksi tulivat säkkipillin puhaltajat, jotka myöskin tansseivat säveliensä mukaan. Heitä seurasi kaksi nälkiintynyttä slovakkilaista ylioppilasta, paljain jaloin, vaatteet riekaleina ja hiukset vanukkeissa. He lauloivat ensiksi kaikellaisia hurskaita latinaisia lauluja; mutta kun vieraat tarjosivat heille runsaasti viiniä, olutta ja marjamehua, alkoivat veitikat viritellä maallisempiakin säveleitä, jotka lopulta kävivät, niin sanain kuin nuotinkin puolesta, sangen irstaisiksi. Muutamat laulut, jotka esitettiin eräänlasisella rengonkielellä, missä latina, slovakki ja unkarin kieli vieretysten vallitsivat kauheassa sekamelskassa, erittäin huvittivat maahanpaniaisväkeä, niin että he nauruun pakahtumaisillaan maassa kierittelivät. Ainoastaan talon herra pysyi totisena ja synkkänä. Murisi vain eteensä tuijottaen:
"Myös nämäkin laulut olisi hän paremmin laulanut; hän olisi kyennyt ylioppilaita opettamaan tässä suhteessa. Hän se vasta osasi lystit pystyyn laittaa."
"Hän" oli se kuollut poika, jonka maahanpaniaisten muistoa juuri vietettiin.
Paljosta ryyppäämisestä uupuneina, kellistyivät ylioppilaat pöydän alle. Mutta ei ilo siltä loppunut. Mestari Mathiaksella oli jo varalta kolme Galitsian juutalaista. Ne toi hän saliin. Siellä sidottiin heidät otsasuortuvistaan yhteen sekä partoihin hierottiin survottua pippuria. Kun sitte yksi ja toinen heistä ankarasti aivastaessaan äkkiä päätänsä heilautti sekä samassa sai naapuriensakin älykopat keikkumaan, ei yksikään vieraista saattanut olla nauramatta. Ainoastaan linnanherra ei nauranut; hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. "Myös tätä taisi hän paremmin kuin muut", murisi hän. "Ainoastaan hän hoksasi, kuinka hauskimmasti voidaan juutalaisia narrina pitää. Jaa! — hän oli oikea nero."
Hauskuus kohoaa kohoamistaan. Vieraat ovat jo, tuon runsaasti vuotaneen viinin vaikutuksesta, niin tuulessa, että ryhtyvät käsikähmään keskenään. Voimakkaimmat sullovat heikompia pöytien alle. Mutta tuolla nurkassa rehkivät muutamat veitikat yhdessä rypäkässä. He koettavat yhdistetyin voimin viskata muuatta toveria ulos ovesta, vaan eivät onnistu; lopulta viinin jumala kantaa heidät kaikki yhteen kasaan.
Graziania ei tämäkään huvita. Totisena, synkkänä hän istuu. Viiksiinsä murisee: "Olisipa hän vain täällä! Hän teidät mäsäksi pieksäisi. Hän ei pelkäisi ketään. — Pitkällä kepillä ajaisi hän helposti koko joukon pihalle."
Kun tappelu oli tullut aivan yleiseksi, niin että tinalautaset ja katajasarkat ilmassa lentelivät, pöydät ja tuolit maassa kierielivät, penkit ja ihmisluut katketessaan rauskuivat sekä kiroussanat ja valitushuudot kovimmin kaikuivat, aukeni äkkiä muuan sivu-ovi selkiselälleen ja sisään astui juhlakulkue. Etumaisena asteli muuan naiseksi puettu ilveilijä, kirkon lippu kädessään; häntä seurasi munkin kaapuihin ja messukasukkoihin puettua roskaväkeä. Kaikki lauloivat hävyttömiä pilkkalauluja, joissa kirkkoa laitoksineen ja menoineen ilkeimmästi ivattiin.