Paikalla lakkaa tappelu. Ne vieraista, jotka vielä jaloillaan pysyvät, liittyvät mukaan matkaan. Jotkut ripustavat keppinsä käyrään viiniruukun ja nostavat sen olalleen sekä niin asestettuna marssivat juhlallisesti joukon jatkona. Linnan kaikki huoneet kierrellään; sitte mennään huutaen ja hoilaten pihalle.
Saliin ovat jääneet ainoastaan ne, jotka maassa makaavat, joko viinin vaikutuksesta tai saamiensa iskujen voimasta sekä ovat siten kykenemättömiä seuraan yhtymään. Talon herra ainoastaan istuu rauhallisesti paikallaan. Hänen edessänsä pöydällä seisoo ahdaskaulainen pullo täynnä väkevää puolalaista paloviinaa, joka ei kuitenkaan ole vielä kyllin voimakasta hänelle. Jäykästi tuijottaa hän savuavaa kynttilänsydäntä sekä mumisee silloin tällöin muutamia katkonaisia lauseita, joista ei kumminkaan kukaan mitään välitä.
"Kuinka paljo osasikaan hän hullutuksia keksiä! — Kesken torumistanikin täytyi minun usein hänelle nauraa. Hän oli niin voimakas, etten minäkään hänelle piisannut. Kun rupesin häntä kurittamaan, antoikin hän päinvastoin minulle selkään. Ellen hälle rahaa antanut, haki hän käsiinsä minun juutalaiseni, ja otti häneltä. — Jaa! … pojalla oli enempi järkeä, kun kokonaisella kuninkaan neuvostolla yhteensä. — Helposti hän olisi saattanut elää sadan vuoden vanhaksi, mutta elikin vain kahdenkymmenen viiden. — Siihen vielä lisäksi kolme vuotta, tekee kaksikymmentä kahdeksan vuotta… Se on totta… Mutta näitä kolmea vuotta ei oteta lukuun, sillä ne hän on ollut kuolleena… Vaan minkä vuoksi hän oikeen kuoli… Sentähden, että hevosensa taistelussa kompastui… Muutoin olisikin se toinen saanut loppunsa… Ja semmoista sanotaan oikeudeksi! — — — Kaunis mailma tämä, jossa tuomarina ovat hevosen etujalat! — — Hän juoksi kuiviin… No eivätkö sitte kaikki mailman lääkärit kykene jollekin, joka kuiviin on juossut, hankkimaan uutta verta? — — — Arkaa väkeä… Tuo pappi aasi sanoi, että ihminen muuttuu vaan tomuksi. — — Minunko poikani tomuksi! — Ei ikänä. Hän muuttuu kullaksi taikka timanteiksi. — — Jo huomen aamuna avautan arkkunsa ja katson. — — — Niin, siellä hän lepää, paavilaiskirkon kryptassa [maanalainen hautakammio kirkon kuorin lattian alla]. — Miksi juuri siellä? — Hän itse niin tahtoi … luultavasti sen vuoksi, että vielä kuoltuaankin saisi pyhimyksiä kiusotella. — Kyllä hän heitä mahtaakin härnätä! — — Antaneeko hän pyhälle Antoniukselle nokkapiuvia?… Taikka aaveita loihtii keltoja soittamalla… Mitä se on?… Kellon soittoa?… Kuka kuulee sen?… Eikö kukaan muu kuin minä yksin? — Hei, Mathias, missä sinun korvasi on?… Etkö kuule?… Gingallo! Gingallo!… Varmaankin on se piru itse ilmielävänä?… Mitähän erinomaista tekemistä hänellä siellä on?"
Ei kukaan vastannut. Juopuneet kuorsasivat kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa äänilajeissa. Vielä jalkeellaan olevat olivat menneet alas kellariin, jossa suorastaan tynnyreistä viiniä särpivät. Suuressa juhlasalissa oli talon herra yksinään valveilla.
Kumminkin hän luuli uneksivansa.
Kirkontornin pieni kello soi edelleen.
Grazian rähmi ylös nojatuolistaan, sai käsiinsä koukkusauvansa ja alkoi seiniä pidellen hoiperrella ulos salista, ensin pitkään käytävään ja sieltä linnan pohjoiseen torniin, josta oli vapaa näköala kirkolle päin. Hän kiskasi ikkunan auki ja tirkisteli ulos pimeään yöhön.
Laskeutuva puolikuu valoi viimeisiä säteitänsä juuri kirkon tornia kohti. Niiden valossa saattoi nähdä, kuinka kello, vaikka ei enää soinutkaan, kuitenkin hiljaa telineissään sinne tänne liikkui.
"Kuka siellä? Kuka on siellä?" änkytti Grazian nojaten ulos ikkunasta. "älkää rähiskö siellä alhaalla! Minä tahdon kuunnella!" Kuulla ei hän kyllä enää voinut, mutta kyllä nähdä; muuan pitkistä gootilaisista kirkon ikkunoista oli valaistu.
"Katsos! Mitä tämä on?"