Ja valaistussa ikkunassa näkyi kaksi ihmishaamua, väliin kadoten, toisinaan taas ilmaantuen; väliin ne nostivat käsiänsä ylöspäin, joskus taas antoivat niiden laskeutua alas. Grazian kokosi voimansa ja karjasi mahtavan äänensä koko voimalla näille kummittelijoille: "Keitä olette? poistukaa!" Senjälkeen vaipui hän voimattomana alas. Seuraavana aamuna löysivät ihmiset hänet makaamasta lattialta; ainoastaan hädin tuskin saatiin hän jälleen henkiin.

VI.

Magdaleena oli polvillaan veljensä haudalla ja rukoili.

Myöskin hän vietti — vietti omalla tavallansa — muistoa tuosta surullisesta päivästä, jolloin veli hänen takiansa sydänverensä vuodatti.

Yhdellä iskulla oli hän kadottanut sekä veljen että sulhasen, sillä käsi, joka veljen murhasi ei voinut tietenkään sisarta alttarin eteen viedä.

Mutta hän oli jäänyt uskolliseksi rakkaudessaan, niin hyvin veljeä kuin sulhastakin kohtaan.

Näiden molempien hellän lemmen sijaan, jonka hän näin samanaikaisesti kadotti, oli tullut isän viha. Linnanherra piti nimittäin tytärtään poikansa kuoleman aiheuttajana. Miksi tyttöraukka sitte rukoili? Kuolleitahan olivat kumpikin, eivätkä siis rukouksen kautta uuteen elämään herätettävissä. Hänen maalliselle olennollensa ei enää onnea löydy. Kuitenkin onni häntä taasen hetkiseksi odottaa, vaikka ei hän itse sitä aavista.

Täällä, tässä paikassa vallitsee rauha ja hiljaisuus. Joku toinen tuntisi täällä hänen sijassaan pelkoa ja kauhistusta. Kuu vuodattaa valonsa läpi ikkunan ja valaisee alttarin veistoskuvia: puuhun sidottua, nuolien lävistämää marttyyria ja ylienkelin voittamaa lohikäärmettä; vihdoin myös raskaita kynttiläjalkoja loppuun palaneine kynttilöineen sekä itse alttaritaulua pyhimyksineen ja rivoine viettelijä-naisineen.

Kuun paiste siirtyy edelleen ja loihtii esiin pimeydestä marmorisen hautakiven, jonka alla murhattu veli lepää, tuon marmorivartalon, joka kädet rinnalle ristittyinä koristaa arkun kantta. Tornissa huuhkain huhuaa, pöllöt käheästi kiljuvat. Ulkona tuhisevat karhut, merkiksi siitä, että he valveilla ovat ja saalistaan odottavat. — Linnasta kuuluu aika-ajoin juoppojen pilkkalaulujen ilkeä kajahdus. — Täällä on kuitenkin olla paras, täällä kylmän marmoripatsaan äärellä.

Magdaleena olisi ilomielin luostariin sulkeutunut — särkyneelle sydämellensä olisikin se ollut sopivin tyyssija — mutta isä ei siitä kärsinyt kuulla puhuttavankaan. Hän tahtoi hänet naittaa. Mutta kaikki naimahaluiset nuoret miehet karttoivat tätä taloa kuin ruttoa. Surkuteltiin kyllä tytärraukkaa, mutta peljättiin isän sopimatonta luonnetta. Sitäpaitsi säikäytti Leena surullisella ulkonäöllään, samoin kuin isä vihallaan kosijat tiehensä. Ja jota surullisempi tytär oli, sitä kiukkuisemmaksi myöskin Likovay tuli.