Suuri kauhu oli Magdaleenalla noita raakoja juomingeita kohtaan. Niitä hän pakeni kirkon yksinäisyyteen.
Hän tiesi, että juopot kykenivät ainoastaan pilkkalauluja laulamaan sekä taivaasta ja maasta, elävineen ja kuolleineen, narria tekemään. Nytkin tunkeutui niiden raju mellastus kammoittavan kumeana aina kirkon pyhien seinien sisäpuolelle.
Tyttö vapisi kuin vilutaudin puuskassa.
Kuu oli laskenut, kappelissa vallitsi täydellinen pimeys. Ainoastaan ylhäällä tornissa, kellon loistavalla malmilla, välkkyi vielä muuan kimallus, ja sitä neiti katseli.
Yht'äkkiä näytti siltä, kun alkaisi kello hiljaa heilua. — Olisiko se kenties harhanäkö? — Samassa äännähti vihitty malmi ja soi edelleen, ikäänkuin syntisraukan sielun autuudeksi. Soittajaa ei kumminkaan näkynyt.
Uudet ihmeet lisäsivät hänen hämmästystänsä. Kirkon pimeä sisus alkoi
vähitellen tulla valoisaksi. Mistä tämä? Alttarikuva loistaa.
Todellinen sädekehä säteilee padualaisen pyhimyksen pään ympärillä.
Viettelijänainen sitä vastoin näkyy aivan mustana.
Vapisten laskeusi tyttö polvilleen.
"Kaikkivaltias Jumala!" sammalsi hän.
Kellon viime säveleet kuolivat hiljaisuuteen; samassa vääntyy kolinalla sivulle pyhän Antoniuksen ja hänen julkean seuralaisensa maalattu kuva sekä näin syntyneessä aukossa seisoo elävä olento… Samallainen kuin Antonius padualainenkin … munkkipukuinen, paljasjalkainen, tonsuripäinen [katolisten pappien paljaaksi ajettu päälaki], palava tulisoihtu kädessä.
Pelästyksissään painaa tyttö rintaansa molemmilla käsillään.