Vahakynttilän, joka oli hänellä kädessänsä ja joka tytöstä oli tulisoihdulta näyttänyt, oli hän pistänyt alttarilla olevaan kynttilän jalkaan. Sen liekki valaisi molempia.
Levollisesti, mutta kolealla äänellä alkoi nuori mies puhua.
"Toinnu säikähdyksestäsi!" sanoi hän. "En ole haamu enkä henki, vaan elävä, surkuttelua ansaitseva ihminen. Huhu kuolemastani oli väärä. Turkkilaiset ottivat kyllä minut vangiksi, vaan eivät mestanneet minua. Sen tekivät palvelijalleni, joka oli vaatteisiini pukeutunut. Minä sillä aikaa pakenin."
"Mutta entä tämä vaatetus?" kuiskasi tyttö, munkkikaapua hiljaa kädellään silitellen.
"Merkitsee surua sinun ja minun menetetyn elämän vuoksi. Nimeni on nyt isä Siegfried, sillä kuulun jesuittaveljeskuntaan. En ole enää sinun rakastettusi ja sulhasesi — en enää tulevaisuutesi toivo — en enää turvasi ja suojasi onnettomuuksissa — vaan ainoastaan välittäjäsi taivaan kanssa: isä Siegfried."
Tyttö vaipui polvilleen ja suuteli hartaudella hänen kättään: "Isä!"
Syvään huoaten puheli Siegfried:
"Omakseni en minä voi sinua enää tehdä, sentähden tahdon antaa sinun Jumalalle omaksi. Koska sinä et voi olla minun morsiameni, niin ole sitte taivaan morsian. Minä olen tullut sinua johdattamaan sinne, mihin mielelläsi menisit."
"Luostariin. Sinä siis tiesit hartaimman haluni? Oletko todellakin minun kanssani unissa puhellut?"
"En ole. Miksikä sinulle valehtelisin. Mutta itsekseni, miettimällä täytyi minun tulla siihen johtopäätökseen, että tuommoisen hirvittävän tapauksen satuttua sinä kaikkein mieluimmin menisit luostariin. Olen saanut myös kuulla, ettei isäsi tahdo siihen suostua, vaan tahtoisi sinut naittaa puolalaiselle Berezowskylle."