"Mitä tämä on?" kysyi Siegfried.
Tyttö ei vastannut mitään. Hän vaan kauhuissaan ajatteli, mitenkä julmasti hänen rakastetulleen olisikaan käynyt, jos hän olisi tänä yönä linnaan tullut. Karhut olisivat ehdottomasti hänet kuoliaaksi repineet. Ei hän kuitenkaan tästä mitään puhunut pelosta, että Siegfried rupeaisi kovin huolehtimaan, miten tyttö vuorostaan voipi ilman petojen saaliiksi joutumatta jälleen linnaan päästä.
"Minä mietin sitä", sanoi Magdaleena kasvojansa lempeään hymyilyyn pakoittaen, "että millä tavalla sinä olisit kirkosta ulospäässyt, jos ovet olisivat sattuneet olemaan lukittuina?"
"Mutta minäpä tiesinkin varmasti, etteivät kappelin ovet ole koskaan lukittuina. Isäsi on antanut käskyn, että niiden pitää alituisesti avonaisina seisoa. Jokaisella loukollahan kirkossa on oma surullinen historiansa. Surullisin on kuitenkin juuri ovella."
"Tunnetko sen?"
"Sain sen tietää sieluni kiusanhengeltä. Mutta parempi on, ettet kertomusta opi tuntemaankaan. Tyydy jo omaan onnettomuuteesi."
"Kerro se minulle! Pyydän sitä! On lohtua minulle saada tietää, että muut ovat vielä enempi kärsineet, kuin minä. Kukahan se mahtaa olla?"
"Sisaresi Sofia."
"Muistan hänet. Luulen vieläkin näkeväni edessäni hänen kauniin, solakan vartalonsa ja suuret, syvät silmänsä. Pienenä ollessani kanteli hän minua käsivarrellansa ja minä silittelin hänen hienoa poskeansa. Selvästi myöskin on vielä mielessäni, kun hän ruumiina paareilla makasi ja kuinka kättäni palelti, kun yritin tuota kalvennutta marmoriposkea silittää."
"Siellä hän lepää", sanoi nuorukainen ja viittasi seinälle, missä vierettäin oli nähtävänä kaksi marmorilevyä — pienempi ja suurempi; ensinmainitulla vähäinen ja jälkimäisellä suurempi risti seisomassa sekä ristien alla vuosiluvut; pienemmän alla vuotta nuorempi. Mitään muuta päällekirjoitusta ei ollut.