"Miksi ei muistomerkeissä ole mitään kirjoitusta?" kysyi Magdaleena.
"Niiden alla lepää äiti ja lapsi", puheli Siegfried ikäänkuin vastaukseksi.
"Miksi ei niissä ole nimeä?"
"Koska ei heillä ole mitään nimeä."
"Sitä en ymmärrä."
"Ei sinun pidäkään sitä ymmärtää, sillä se on sangen surullinen asia. He myös rakastivat toisiansa, vielä lämpimämmin kuin me. Myös he kärsivät kovin, kovemmin ja enempi kuin me. Myös heidän rakkautensa hävitti isäsi raa'alla, armottomalla kädellänsä. Mieluimmin näki hän talossaan häpeän, kuin veriheimolaiset sille sulhaselle, jota hän sydämensä pohjasta inhosi. Tytär kuoli samana päivänä, jolloin antoi elämän jo ennen syntymäänsä vainotulle lapselle. Hänet kätkettiin muurattuun hautaholviin täällä. Vuotta myöhemmin kuoli lapsi. Hänet aijottiin haudata äitinsä viereen. Kun kirkon ovi, joka oli ollut suljettuna äidin hautaamisesta saakka, nyt avattiin, kompastui isä ensi askeleella tyttärensä ruumiiseen. Hänet oli nimittäin valekuolleena haudattu. Hän oli holvissa vironnut ja uskomattomilla ponnistuksilla onnistunut päästä ylös arkustaan ja hautaholvista aina kirkon lattialle. Mutta kirkon ovea ei hän enää jaksanut murtaa. Vaipui siis vihdoin kuoliaana kynnykselle."
"Kauheata", tankkasi tyttö säikähtyneenä ja katseli kauhun ilme kasvoissaan noita kahta muistomerkkiä.
"Se on syy, miksi ei kivissä ole nimeä", sanoi munkki ja lisäsi: "Siitä saakka on myöskin kirkon ovi herra Grazianin nimenomaisesta käskystä seisonut avoimena."
"Paetkaamme täältä!" pyysi tyttö, väristen koko ruumiissaan.
"Oletko ensi sunnuntaina heti jälkeen puolen yön jälleen täällä?" kysyi luostariveli.