"Sentähden vain, että ennenkuin sinä tänne tulit, rakasti äiti minua sangen suuresti. Ei hän edes puhutellutkaan minua millään muilla nimillä kuin: 'jalokiveni, silmäteräni, ainokaiseni, enkelini.' Ja jokakerta, kun hän vaan minut käsivarrelleen otti, peitti hän myös kasvoni lempeillä suudelmillansa. Ei koskaan hän minulta mitään kieltänyt; ellen heti saanut, mitä vaadein, kiskoin häntä tukasta, mutta hän vain nauroi ja suuteli minua. En edes koskaan saanut vihaista silmäystä häneltä. Mutta sen jälkeen, kun sinä meille tulit, ovat asiat muuttuneet. Hän ei minusta enää välitä, ei minua enää rakasta. Saan nyt osakseni potkuja ja korvatillikoita. Ja entisten rakkaiden, jalokiveni, ainokaiseni, enkelini y.m. nimien sijasta puhutellaan minua nyt lurjukseksi, sammakoksi, luikariksi j.n.e. Sitäpaitsi katselee hän minua aina niin julmilla ja karsailla silmäyksillä, että oikeen pelkään. Kun minä pyydän häneltä lempeätä sanaa, näyttää hän kieltänsä. Ja jos harhaannun tekemään pienimmänkin pahan, rangaistaan minua heti ankaralla selkäsaunalla. Joskus yritän häntä suudella, vaan silloin sylkäsee hän niinkuin vihainen kissa. Näiden kaikkien vuoksi tuntuu minusta, isä Siegfried, että paholainen on huoneeseemme tullut ja että sinä sen toit."
Munkki ei vastannut tähän mitään, silitteli vain hiljaa lapsen hiuksia. Poika jatkoi taas lapsellista pakinaansa:
"Mutta kun minä taas toiselta puolen ajattelen, kuinka hyvä sinä minulle aina olet: et suutu, vaikka joskus teenkin virheen, etkä salli, että äiti minua pieksää, vaan vieläpä puolustatkin minua, kun hän toruu tai sieppaat vitsan häneltä, kun hän aikoo minua lyödä, kuinka minua lempeästi kohtelet, kuinka ystävällisesti minulle puhut, silloin tuntuu minusta taasen, isä Siegfried, että sinä olet tuonut meille enkeleitä."
Munkki tarttui pojan jääkylmään käteen ja koetti sitä lämmittää omissa käsissään.
"Toissa päivänä särki päätäni kovin. Pyysin sen vuoksi, että äiti ottaisi minut syliinsä ja suutelisi otsalle, sillä siten on kipu ennenkin mennyt pois, mutta hän ei tehnyt sitä, viskasi vain minut nurkkaan. Sanoin, että minulla on päänkipu, syystä että niin paljo olen syönyt persikoita ja hunajakakkua. Silloin sieppasi hän kädestäni sen piparikakku-ukon, jonka sinä minulle annoit viime kirkon vihkiäisjuhlana ja josta en minä vielä ollut maistanutkaan, sekä heitti sen Jollylle. Tuo saattoi minut katkerasti itkemään. Siitä tuli hän vielä enemmän vihaiseksi. Muotonsa muuttui aivan semmoiseksi, kuin jos kamarineito olisi häntä neulalla päähän pistänyt, hiuksia järjestäissänsä, tai heitukka olisi paistinrasvaa vaatteille kaatanut. Kun minä sitte peloissani polvistuin ja rukoilin, ettei hän olisi paha, riisti hän pitkän neulan tukastaan ja nykäsi minua sillä, samassa hampaitansa kiristellen ja jupisten: 'Kirottu luikari! Kunhan jo olisit poissa maailmasta!' Minä säikähdin, rupesin pelkäämään, että hän minut tappaa. Pyysin, että hän panisi pois sen pitkän neulan. Mutta hän vaan sanoi ilkeästi: 'Rukoile ahkerasti, ettei sinulle samaten kävisi, kun Csejtevarin lapsille! Käske narrin kertoa, minkätähden Csejtevarissa aaveet itkevät öisin!' Ja eilen illalla, sillä aikaa kun sinä huoneessasi virsiä lauloit, kertoi narri sen minulle, kun ensin olin kauvan häntä pyytänyt."
Poika oikeen värisi koko ruumiissansa, hampaansa kalisivat ja muotonsa osotti syvää kauhua, kun hän rupesi kertomaan, mitä narri oli hänelle illalla jutellut.
"Tule lähemmäksi isä, että kuulet!" pyysi hän, "en uskalla sitä puhua kovalla äänellä. Kuuleppas nyt, kun kerron!"
"Csejtevarissa oli kaunis rouva, leski. Hänellä oli kaksi poikaa, minun ikäisiäni, kaksoiset, jotka alituiseen yhdessä olivat ja toistensa kanssa leikkivät. Mutta tuo Csejtevarin kaunis rouva rakastui erääseen komeaan ritariin, joka useasti kävi linnassa. Kerran sanoi ritari rouvalle: 'ottaisin sinut puolisokseni, ellei olisi neljää silmää olemassa.' Kaunis rouva luuli, että ritari tarkoitti hänen kahta lastansa edellisestä naimisesta. Hän sen vuoksi päätti julmuudessaan ja intohimossaan toimittaa heidät pois tieltä. Käski siis luoksensa Dorkon, kaksoisten vanhan imettäjän, sekä puhui hänelle: 'Ota nämä kaksi neulaa (samassa hän veti kaksi pitkää kultaista neulaa tukastaan) ja mene minun kahden lapseni kanssa metsään! Leiki siellä heidän kanssansa siksi, kunnes he väsyvät! Anna sitte heidän nukahtaa syliisi, ja kun uni on heidät voittanut, pistä heidän ohimoistansa läpi näillä neuloilla, niin että aivoihin sattuu ja he kuolevat! Tuon muhkean ritarin ei pidä enää tarvitseman sanoa, että rakkautemme tiellä on neljä silmää.' — Vanha, ilkeä Dorko teki niinkuin julma emäntänsä oli käskenyt. Mutta juuri kun hän toisen ohimoa lävisti, heräsi toinen pojista veljensä hirveään parkunaan ja näki mitä julmaa työtä hoitajatar teki. Hän alkoi tätä surkeasti rukoilla, ettet vain hänelle tekisi pahaa pitkällä neulallansa ja lupasi hänelle kultaisia vaatteita, hevosia ja vaunuja y.m. Vieläpä sanoi: 'Kun minä suureksi kasvan, annan sinulle koko Csejtevarin, jos et tee pahaa minulle etkä veljelleni!' Mutta ilkimys ei heltynyt. Pisti hänetkin kuoliaaksi neulallaan. Sitte kantoi ruumiit synkimpään metsään ja hautasi kuivien oksien ja lehtien alle. Satakieli lauloi hautauslaulua. Samana päivänä tuli komea ritari taasen rouvan luo. Tämä sanoi iloissaan: 'Nyt ei enää ole neljää silmää rakkautemme tiellä. Molemmat lapset lepäävät rauhallisina viileässä metsähaudassaan lakastuneiden lehtien ja kuivien oksien alta. Nyt siis voimme mennä naimisiin!' — Mutta ritari, tämän kuultuaan, kauhistui ja vihastui. Sanoi: 'Ah, kaunis rouvaseni, en suinkaan tarkoittanut lapsiasi niillä neljällä silmällä, vaan omia silmiämme, joilla liian hyvästi näemme toisemme viat, saattaaksemme, rakkaudestamme huolimatta, mennä naimisiin keskenämme.' Sen sanottuaan hän lähti eikä tullut koskaan enää takaisin. — Mutta siitä alkain kummittelee Csejtevarissa. Aaveet itkevät öisin siellä. Se oli kauhea kertomus! Onkohan se oikeen totta, isä Siegfried?"
"Ei se ole totta, poikani. Älä sitä usko! Narri yksinkertaisuudessaan on sen keksinyt omasta päästään."
"Minusta tuntuu niinkuin pitäisi minun se uskoa, sillä olen sen julman rouvan itse nähnyt. Eikä suinkaan ainoastaan unessa, mutta todellisuudessa. Hänen silmänsä pyörivät kamalasti kuopissaan, suustaan turposi vaahto ja hampaansa kirskuivat julmasti vastakkain. Ja kohotetussa kädessään piti hän sitä neulaa, jolla hän aikoi pistää läpi minun ohimoni."