"Älä semmoista ajattele lapseni! Se on ainoastaan pelkkää mielikuvittelua."
Lapsi puristi molemmin käsin munkin kättä itseensä.
"Ethän jätä minua!" pyysi hän. "Ethän salli semmoista tapahtuvan!"
"Älä pelkää, lapseni! Olen sinun luonasi alati, suojelen sinua, enkä salli hiuskarvaakaan päästäsi vahingoittaa."
"Mutta minkätähden et häntä rakasta? Eihän minun silmäni ole tiellä. Usein ennen ratsastimme hevosella kolmisin siten, että minä nojasin äitini syliin ja äiti jonkun ritarin syliin. Ei milloinkaan laskenut hän minua näkyvistänsä. Kun me sitte vaunuissa palasimme, suuteli hän minua alinomaa ja kutsui kultaiseksi pojakseen. Ja kun isäni joskus oli vihastunut, vei äiti minut hänen polvilleen. Minä silittelin hänen poskiaan siksi, että hän leppyi. Minkähän vuoksi olen nyt niin pahaksi ja hyljeksityksi tullut? Kenties sen vuoksi, kun et sinä äitiä rakasta. Rupea siis häntä lempimään! Heitä tuo munkkikaapu nurkkaan. Olen sinut jo näkevinäni komeana ritarina. Rupea siis todella siksi ja mene äitini kanssa naimisiin, että siten oikeen todenteolta olisit isäni. Silloin tulee äiti jälleen hyväksi ja alkaa minusta uudelleen pitää. — Tee siis pyyntöni mukaan!"
Munkki viihdytteli, lohdutteli tuota kiihtynyttä, säikähtynyttä lasta, kunnes tämä vihdoin nukahti.
Mutta harpun helinä ja rakkauslaulujen säveleet kaikuivat yhä vielä hiljaisessa yössä.
Siegfriedin sydämen täytti viha. Hän jätti pojan vuoteen sekä riensi sille paikalle, jossa Idalia tähdille lauleli sielunsa sisimpiä tunteita.
Hänen kiivasten askeltensa kopina herätti rouvan unelmistaan ja sai hänen terävästi eteensä tuijottamaan.
Munkki tarttui Idalian käteen ja talutti hänet huoneeseen.