Rouvan sydän sykki kovasti. Hän luuli, että tuo käsi, joka nyt häntä huoneeseen talutti, puristaisi kohta häntä sen miehen rintaa vasten, jota hän tulisesti rakasti.
Mutta niin ei käynytkään. Munkki vain komensi hitaasti:
"Polvillesi! Tunnusta rikoksesi! Pian!"
"Mikä rikos? Sinähän tiedät jo kaikki", sammalsi nainen oudostuneena ja vaipui polvillensa miehen rautaisen käden painamana.
"Se rikos, jolla ei vielä ole nimeä. Se ilkityö, joka vasta on sielussasi itänyt, pahuus on tukahutettava silloin kun se vielä on ajatuksena, ettei se teoksi pääse kehittymään. Siis puhu, mitä olet miettinyt!"
Idalia oli ensin vaiti muutaman silmänräpäyksen, ikäänkuin jotain pelastuksen tietä hapuilisi, mutta antautui sitte ja sanoi matalalla äänellä:
"Ajattelin lastani tappaa."
"Kirottu se sydän, jossa tuollainen ajatus sikiytyy."
"Semmoista tapahtuu, kun tuli ja vesi joutuvat vastakkain."
"Ajattele Jumalaa ja ijankaikkista kadotusta!"