"Älä puhu minulle Jumalasta ja ijankaikkisesta kadotuksesta. Kun minun kerran täytyy astua Jumalan kasvojen eteen, sanon minä hänelle: 'Minä olen semmoinen, joksi minut olet luonut. Jos olisit antanut minulle kylmän veren, olisin sammakko. Mutta kun annoit minulle kuuman veren, tuli minusta ihminen. Jos olisin mieheksi luotu, olisin Kain. Mutta kun naiseksi minun teit, tuli minusta Eva. Sinä olet itse antanut minulle naisellisen sydämen, asettanut silmiini magneetimaisen vetovoiman ja huuliini hurmaavan taikajuoman. Itse sinä myös minulle lähetät ajatuksia valveilla ollessani ja unelmia nukkuissani. Kiroatko siis oman työsi, oman luomuksesi? Jos olet kaikkitietävä, olisihan sinun pitänyt jo edeltäpäin tietää, mimmoinen minusta tulee?'"
"Nainen, älä pilkkaa!"
"Onko se pilkkaamista, kun minä sanon totuuden? Mikä on minun rikokseni? Sekö, että rakastan? Että sinua rakastan? Kuka olet sinä, joka tulisella miekalla tahdot ympäristösi tuhota? Oletko sinä Jumala?… Eli hänen ylienkelinsä?… Taikka cherubi? — Älä siis minulle vihastu. Enhän minä ole sinua loukannut. En sinua, enkä Jumalaa, enkä pyhimyksiä. Olen sen suuren kirjan, jota te raamatuksi nimitätte, lukenut läpi ja etsinyt sieltä semmoista paikkaa, jossa kiellettäisiin, ettei nainen saisi rakastaa. Mutta en ole löytänyt. Eivät profeetat, eivätkä evangelistat semmoista kiellä. Ainoastaan ihmiset ovat semmoisen julman opinkappaleen keksineet, että täytyy löytyä erityisiä ihmisiä, joita ei saa rakastaa. Joka munkkikaapun päällensä pukee, sen sydän ei muka saisi enää sykkiä. Eikö semmoinen ole kapina Jumalaa vastaan, eikö se ole ihmismurhaa? Pitkällinen, kiduttava Jumalan kuvan hävittäminen ihmisestä. Pahemmin eivät menettele myrkyn sekoittajatkaan, ne, jotka väkiaineidensa antavat uhreissaan vaikuttaa sairastumisen ja vihdoin kuoleman. Älä pelkää! Älä pakene! Jää tänne! Kuule minua! Tämä on rippiä! En minä halua ketään tappaa, tahtoisin vain erään jo kuolleen uudestaan eloon herättää. Se on minun suurin syntini. Sinä olet tämä kuollut ja sinun tähtesi olen minä lukemattomia, katkeria kyyneleitä vuodattanut. Myönny siis, että saan hautaholvisi särkeä ja sinut uuteen elämään jälleen tuoda! Kuule minua! Me jätämme Unkarin ja menemme Siebenbürgin puolelle sekä käännymme siellä protestanttiseen uskoon. Senhän tekevät niin monet. Sitäpaitsi kolmasosa väestöstähän on siellä protestantteja. Siebenbürgissä ei meitä kukaan vainoo. Täällä, näissä kahdessa rautaisessa kirstussa, on tarpeeksi aarteita, niin että voimme elää uudessa kotimaassamme mukavasti ja huolettomasti, huvien pyörteissä, elämän nautinnoissa. Mutta, jos sinä mieluummin tahtoisit elää vaatimatonta, hiljaista, Jumalata pelkäävää elämää, niin olen valmis siihenkin sinun kanssasi mukautumaan. Seuraan sinua vaikka kaikkein kurjimpaankin kylään, jonka köyhän kirkon katto läkkipellillä peitetty on. Siellä voit sinä ruveta kalvinilaiseksi saarnaajaksi tai opettajaksi. Minä olen sinulle aina uskollinen. Minä olen sinun ahkera puolisosi. Keitän, pesen sinulle, hoidan talouttasi, elän Jumalan pelvossa ja köyhyydessä enkä enää pilkkasanoja huuliltani laske. Mutta jos kuitenkin jotain sopimatonta tekisin, saisit minua lyödä, nälällä rangaista, yksinäisyyteen sulkea. Minä koetan kaikissa olla mieliksesi ja tyytymykseksesi. Heitä vain pois päältäsi tuo kuolinvaate!"
Kiusaus oli suuri. Kokonaan kuollut täytyi olla se sydän, joka voisi vastustaa tätä tulta, tätä intohimoa. Mutta nuorukaisella oli hallussaan muuan talismaani [taikakalu], nimittäin rakkaus Waag-virran toisella puolen olevaan suloiseen tyttöön. Se antoi sen suojeluksen, jota munkinkaapu ei kenties olisi voinut tehdä. Teodor Dalnoki oli jättänyt sydämensä Mitoschinin kappeliin. Siksipä ei Idalian kiihkoisa lemmen tuli voinutkaan sen jääpeitettä sulattaa.
"Hillitse itsesi, sinä syntinen vaimoraukka! Sitä neuvon sinulle rippi-isänäsi", puheli Siegfried lempeästi. "Jumala armossansa anteeksi suokoon sinun pilkalliset ajatuksesi ja vapauttakoon sinut pahoista hengistä, joiden orjana nykyään olet! — Rukoile!"
"En!" huusi Idalia kiivaasti. "Kun sinä messutessasi liturgiaa [sarja jumalanpalveluksessa käytettäviä rukouksia] luet, sanon minä sillä aikaa itsekseni: 'Se ei ole totta, ei totta, ei totta.' Ja kun sinä kiitosvirttä veisaat pyhälle Jumalan äidille, puhelen minä itsekseni: 'Minua sinun pitää rakastaa, eikä Jumalan äitiä. Sillä sinä olet minun elämäni ja kuolemani. Sinä olet minun paholaiseni ja minun epäjumalani'."
Kreivitär heittäytyi maahan munkin jalkojen juureen ja purasi terävillä hampaillaan käsivarttaan niin että se veresti.
Mutta Siegfried lausui vakavasti: "Silloin kun luostarissa oli kysymys minun tänne lähettämisestäni, rukoilin minä prioria, ettei hän määräisi minua sinun huoneeseesi, vaan sen sijaan lähettäisi minut Arabian erämaihin, villien Druusien pariin. Mutta hän pani ehdolle, että minun piti joko tänne tulla taikka Espaniaan vaeltaa ja siellä ruveta inquisitioonin apulaiseksi. Valitsin edellisen, sillä mieluummin tahdon tulla itse rääkätyksi, kun muita kiduttaa. Ja tiedänkin sen varmaan sanoa, että harhauskoinen, jonka inquisitionin pyövelit ovat kiehuvaan öljyyn heittäneet, ei kärsi suurempia tuskia kuin minä täytyessäni olla sinun läheisyydessäsi ja inquisitorin espanjalainen saapas ei hienommaksi muserra uhrinsa luusolmuja, kuin sinun syntinen intohimosi minun sieluni murskaa. Sinun linnasi on minulle kidutuskammio, jossa minun täytyy kauheimmat tuskat kestää. Jumala sinulle anteeksi antakoon kaikki ne kärsimykset, joita olen sinun tähtesi saanut kokea. Minä puolestani annan ne anteeksi ja toivon, että sinäkin voisit antaa anteeksi itsellesi."
Idalia kaatui hervotonna kylmälle marmorilattialle pitkin pituuttaan!
Siegfried nosti hänet ylös ja piti häntä pystyssä vahvoilla käsillään.