Mutta Samuel otti tulisijan ääreltä kuumaksi käyneen hiilikoukun ja koetteli sillä pikimmältään yhtä noista neljästä paljaasta säärestä. Samassa Johannes, jolle se kuului, karkasi kiukustuneena ylös ja tarttui raivoisasti kumppaninsa tukkaan. Toinen teki samaten hänen pääkoristeensa suhteen; molemmat pojat alkoivat vimmatusti toisiansa kynsiä ja repiä sekä kieriä ympäri kuin tappelevat kissat. Siinä mylläkässä kaatui myös ruuan jäännössaavi ja purkasi monipuolisen sisältönsä keittiön lattialle.
Kahakasta vihdoinkin kyllänsä saaneena nousivat toverukset ylös ja alkoivat pukuansa korjailla.
"Nosta ylös saavi ja korjaa jätteet lattialta! sinä sen kaadoit", komensi toinen.
"Sinä tyrkkäsit minua", puolusti toinen
"Kun kyökkimestari tämän näkee, saat sinä selkääsi."
"Luuletko itse ilman pääseväsi?"
Kunpikaan ei hankkinutkaan vahinkoa korjaamaan.
Sillä välin oli takaportille kolkuttanut veli odottanut siellä turhaan avaamista, vaan kun sitä ei kuulunut, lähti hän kärryinensä suurelle portille, aukasi itse sen ja ajoi siitä sisään. Hänellä oli sangen huonot ajoneuvot. Ne olivat jonkunlaiset kehnosti kokoonkyhätyt kaksipyöräiset rattaat, jotka liikkuessaan pitivät senkin päiväistä vinkunaa; pyörät lenkkuivat surkeasti sinne tänne, jättäen jälkeensä kaksi käärmemäisesti koukertelevaa viivaa. Kulkuneuvoja veti perin laiha aasi ja niille oli ladottu kaikellaisia elintarpeita, joita almuja keräilevä veli oli kylistä onnistunut saamaan.
Semmoista keräystointa nimitettiin "temporiseeraamiseksi."
Kartanolla otti tulijan vastaan isä taloudenhoitaja. Hän tutki tarkasti saaliin ja merkitsi joka lajin vyöllään riippuvalle kivitaululle. Samassa hän arvosteli tuloksia ankarasti. Ylipäänsä oli "temporiseeraus" hänen mielestään, tällä kertaa tuottanut sangen vähän ja huonoa tavaraa; munat hän huomasi mädänneiksi, jauhot olivat karkeita j.n.e.