Jonkun ajan kuluttua kuului pillin ääni.
Idalia juoksi munkin kammioon.
Cupido istui vuoteessa. Noissa lapsellisissa kasvoissa kuvastui hämmästys, pelko ja vahingonilo.
"Siegfried on mennyt."
"Minne hän on mennyt?"
"Maan alle, helvettiin."
"Kerro pian, mitä olet nähnyt!"
"Tein niinkuin käskit. Olin olevinani kovin väsynyt ja teeskentelin nukkumista. Siegfried tutki tarkoin, nukuinko, ja tultuaan vakuutetuksi, että todella niin tein, meni hän toiseen huoneeseen, riisui pois munkinpukunsa ja sen sijaan puki päällensä ne ritarivaatteet kaapista, jotka sinä olet hänelle ommellut. Ritaripuvun yli hän heitti munkinkaapun. Sitte hän otti pöydältä salalyhdyn, sytytti sen ja meni käytävään. Nousin vuoteestani ja seurasin häntä salaa. Hän suuntasi askeleensa linnamme ympäri muurin vieressä olevaan pieneen, pyhälle Nepomukille pyhitettyyn kappeliin. Hän tarttui siellä seisovan Nepomuk-pyhimyksen kuvan päähän ja — voi kauheata — heitti kuvan maahan. Patsaan sijalle näytti aukeavan kuin musta kita. Siihen astui Siegfried ja katosi sinne. Minä pelkäsin hirveästi ja juoksin takaisin tänne sekä kutsuin sinua."
Idalia muuttui kauhean näköiseksi, muotonsa musteni vihasta, sormetkin nyrkittyivät.
"Miksi sinä niin vihainen olet, äiti?" kysyi Cupido peloissaan.