Hän katseli ympärillensä. Karhuja ei ollut näkyvissä — se oli mestari Mathiaksen käyttämän nukutusaineen ansiota. Siten saattoi hän estämättä kävellä kirkon luo, jossa vielä heitti viimeiset jäähyväiset isänkodillensa, jonka kohta oli ainaiseksi jättävä. Sitte hän astui sisälle kappeliin.
Taasen paistoi kuu kirkkoon sekä valaisi pyhimysten kuvat, nimettömät hautakivet ja alttaritaulun.
Jospa vapauttaja, rakastettu pian tulisi!
Huuhkaja kiljui tornissa.
Vihdoinkin kello soi ja alttaritaulu tuli valoisaksi. Rakastettu lähestyi.
Kun hän astui poistuneen Antonius-kuvan paikalle, oli hän kuin todellinen elävä alttaritaulu ainakin: pyhä Ladislaus, tuo kuuluisa unkarilainen pyhimys. Ei tuo pakanain kuoliaaksi kiusaama, köyhä pyhimys, vaan pakanoita voittava sankari.
"Jumalan kiitos, että vihdoinkin olet täällä! Huomen aamulla on minun määrä lähteä Puolaan."
"Rientäkäämme sitte täältä, rakkaani!"
"Salli minun ensin lausua rukous veljeni haudalla!"
"Minä yhdyn sinun rukoukseesi!"